Ruotsin musiikkikartalla on ollut melkoinen aukko siitä lähtien kun Håkan Hellström kasvoi aikuiseksi, Kent vaihtoi kitarat koneisiin ja Broder Daniel antautui demoneilleen. Viime vuosina tyhjiössä on alkanut kuitenkin näkyä eloa. Luulajan punk-piireissä varttuneesta Hurulasta on tullut vaivihkaa synkänkauniin indierockin soihdunkantaja, jonka musiikissa soivat niin suunnannäyttäjien kaiut kuin hajoavan hyvinvointivaltion pohjalle patoutunut tuskakin.
Kolmannella soololevyllään Hurula päivittää asetuksiaan vain sävytasolla. Klassin yleissointi on ripauksen myöntyväisempi kuin diskanttisärmien runtelemien edeltäjiensä, mutta laulujen lähtökohdat ovat ennallaan. Hurula laulaa edelleen perspektiivittömän vimman runtelemista ihmisistä, joiden diagnooseilla on lähiöiden nimet ja tunteilla masennuslääkkeiden etiketit. Kuvaelmansa hän kasvattaa hermosärkyisten kitaroiden saartamiksi hymneiksi, joiden ahdistuneisuudessa on tuntuva annos ylpeää katarttisuutta.
Laulujen tumma maailmankuva voi tuntua välillä tavoitehakuiselta. Kerronnan yksitotisuus on kuitenkin ensisijaisesti suojakuori, jonka alle kätkeytyy jotakin paljon syvällisempää. Mitä omistautuvammin Hurulan musiikkiin uppoaa, sitä enemmän siitä löytyy lohtua, lämpöä ja sydäntäkin. Vaikka Klass ilmaisee asiansa rujosti, kertoo levy ennen kaikkea palavasta halusta säilyttää edes yksi unelma maailmassa, josta illuusiot ovat kadonneet.
