Pekko Käppi K:H:H:L -yhtyeineen on saavuttanut kuudenteen albumiinsa tultaessa ansaitun kulttisuosion kansanmusiikin ja räkäisen rockin yhteennaittajana. Uudella Oli kerran ryytimaassa… -albumilla ei ole tarjota kovin paljoa uutta projektin faneille, mutta monia asioita sillä tehdään oikein.
Albumilla on alusta loppuun läsnä käsinkosketeltava sähköinen energia, joka pulppuaa parhaiten kappaleissa Henki puhuu, Luusuu ja Amen. Monotonia, drone, toisto ja junnaus ovat tehokeinoja, jotka ovat tuttuja niin Käpin omasta musiikista kuin sen vaikutteistakin.
Paikoitellen transsimaisuus rokottaa jonkin kiinnostavan idean kehitystä, kuten esimerkiksi kappaleessa Kaksi kynttilää. Musta ruuna sen sijaan onnistuu luomaan kontrastia hypnoottisen poljennon ja vapautuneemman rockin välille.
Oli kerran ryytimaassa… ei ehkä ole Käpin teoksista meditoivin tai punkein, mutta se sisältää joitakin projektin toimivimmista kappaleista. Niihin ei kuulu Touni minui, joka ei istu kokonaisuuteen järkevällä tavalla. Käpin ja yhtyeensä loppumattoman käsinkosketeltavaa synergiaa ja kipinää voi kuitenkin vain ihailla.
