Omalaatuinen romantikko, härski provokaattori – Pekko Käpin voodooliemi maistuu yhä popimmalta

Arvio julkaistu Soundissa 3/2017.
Kirjoittanut: Arttu Seppänen.

Arvio

Pekko Käppi & K:H:H:L
Matilda
Svart

Esa Pulliaisella on vaaleansininen Fender Stratocaster. Faarao Pirttikankaalla on sikarilaatikkokitara. Litku Klemetillä on punainen sähköbalalaikka.

Seuraavaa lauseen lienet jo arvannutkin.

On Pekko Käpillä toki paljon muutakin kuin se jouhikko, mutta se on tehnyt hänestä instituution: suomalaisessa populaarimusiikissa on tällä hetkellä vain yksi jouhikkomies. Siksi Pekko Käppiä on vaikea vihata – ja miksi tarvitsisikaan. K.H.H.L.-kokoonpanon (eli Kuolleiden Hillittömäin Hevosten Luut) kanssa tehty Sanguis Meus, Mama! (2015) onnistui popularisoimaan Käpin kansanmusiikista ja bluesista ammentavan voodooliemen liki täydelliseksi, jopa radioaalloille sopivaksi kokonaisuudeksi.

Jos Sanguis Meus, Mama! oli jo sangen pop, Matilda on sitä vielä enemmän. Käpin uusin keitos antaa tosin myös ensimmäisen kerran aihetta nyrpistää nenää hänen albumikokonaisuutensa edessä. Matilda ei vain ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä.

Onneksi on myös muutamat hyvät uutiset. Ensiksi: Pekko Käppi on hauska mies. Paljon hauskempi kuin pääkallo hänen jouhikossaan antaa ymmärtää. Suomessa hänen mustan huumorin sävyttämille kappaleille lähin sukulainen lienee Joose Keskitalo – tai ainakin on vaikea kuvitella ketään muuta laulamaan rockin perinnekaavan mukaan jyskyttävää Palavien lasten laulua. ”Yksi kerrallaan näen heidän syttyvän”, Käppi laulaa, kuin katselisi tätä ihmiskokkoa pääsylipun maksaneena tyytyväisenä asiakkaana. Poltetaan lapset, koska miksi emme polttaisi.

Rockin kaanon on Käpin musiikissa ainakin näennäisesti läsnä omalla nyrjähtäneellä tavallaan.

Toinen asia: Käppi on omalaatuinen romantikko. Hänen musiikkinsa maailmassa naiset pukeutuvat hameisiin ja käyttävät pääkalloja apuna kasvimaan hoidossa. Rockin kaanon on Käpin musiikissa ainakin näennäisesti läsnä omalla nyrjähtäneellä tavallaan, kun Matildalla rakkausballadin virkaa suorittaa countryhenkinen, jouhikkomiehelle ominaisesti nimetty Hullu tyttö.

Kolmanneksi: Käppi leikkii kontrasteilla. Kansallisromanttisen, Karjalaan assosioituvan jouhikon kaveriksi ei ensimmäisenä yhdistäisi sähkörumpuja. Tällainen dynamiikka tekee Käpistä juurimusiikin konventioita ja arvoja toivotulla tavalla sekoittavan härskin provokaattorin. Levyn avausraita Ikuiset pahantekijät jo hetken aikaa lupaa stoner-menoa, kunnes sähkörummut johdattavat kappaleen täysin synteettiseen ympäristöön. Harmi sinänsä, Käppi-stoneria olisi mieluusti kuullut enemmänkin.

Vaikka en toivoisi kenenkään polttavan lapsia elävältä enemmän kuin Pekko Käpin, salatieteiden kuvasto tuntuu Matildalla jo hyvin itsestään selvältä, jopa kuluneelta tehokeinolta. Kiinnostavampaa olisi, jos hän yhdistäisi musiikillisen estetiikkansa tämän päivän kuvastoon.

Käpin voodoopop kiertää omaa rataansa.

Neljänneksi se mahdollisesti paras uutinen: Matilda on varsin hyvä levy. Sanguis Meus, Mama! on vain niin hyvä levy, että harva artisti kykenee koko urallaan luomaan sellaista, joten pettymys on luonnollinen.

Huoletta voi myös todeta jo tässä vaiheessa, että Matilda on huomattavasti parempi kuin monet muut kotimaiset poplevyt tulevat tänä vuonna olemaan. Käpin voodoopop kiertää omaa rataansa.

Toivottavasti rata vie myös radioon.

Lisää luettavaa