PEKKO KÄPPI & K:H:H:L: Sanguis Meus, Mama!

Arvio julkaistu Soundissa 3/2015.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.

Arvio

PEKKO KÄPPI & K:H:H:L
Sanguis Meus, Mama!
GAEA

Jouhikko soi täällä jo pakana-aikaan, mutta unohdettiin kauan sitten peräkammariin. Pekko Käppi jättää museoinnin mielikuvituksettomille ja tuo pelin nykyaikaan räväkästi anteeksi pyytelemättä. Sanguis Meus, Mama! on tamperelaista ryhmätyötä. Pekko on löytänyt oivat kumppanit basisti Nuutti Vapaavuoresta (Tampo) ja kitaraässä Tommi Laineesta (Funky Kingston, Buddha Surfers), jotka kunnostautuvat perussoitintensa sikarilaatikkoversioiden lisäksi myös kosketinten, perkussioiden, banjon ja syntikoiden käsittelyssä.

Käppi tajuaa alkuperäisen ugrimeiningin yhteyden bluesin juuriin. Tässäkin on riffejä ja rytmikuvioita, joihin voisi törmätä tuaregibändien levyillä. Ovelasti transsibluesin sisään kudottu rock-viritys istuu tähän loitsuamiseen luontevasti. Upeasti akustisella slidelläkin viiltävä Laine riipii paikoin säröriffejä, joiden päälle Black Keyskin ymmärtäisi. Jouhikon ja sähkökitaran keskustelu, jota syntikat kommentoivat, kasvaa joka kuuntelulla isompaan rooliin. Rytmiä tuetaan hyvällä maulla rumpukoneella. Silti näkisin asiaa ymmärtävän rumpalin tuovan lisäarvoa näin hypnoottisesti ja hetkittäin funkystikin svengaavaan materiaaliin.

Jos Käpin ääni on vielä vähän poikamaisen siisti niin hänen perinnettä hyödyntävät tekstinsä ovat sitäkin rankempia. Kosto, kurjuus ja kuolema tuoksuvat niissä vahvasti.


Mainion albumin innoittamana hankkiuduimme juttuetäisyydelle Pekko Käpin kanssa.

Sanguis Meus, Mama! on ensimmäinen soololevysi, jolle olet kasannut myös varsinaisen yhtyeen. Miten tämä vaikutti levyn tekoprosessiin tai esimerkiksi sovituksiin? Mikä oli yhtyeen muiden jäsenten panos varsinaisen soittamisen lisäksi?

− Pekko Käppi & K:H:H:L syntyi edellisen Rammat Jumalat -levyn tiimoilta ja oli alusta pitäen selvää, että seuraavasta tulee bändilevy. Muut jäsenet ovat sorkkineet yhtä vastuullisesti sitä sun tätä kaikissa levyn tekoprosessin vaiheissa. Oli myös mahtavaa kun levyn äänittänyt Jani Viitanen innostui biiseistä ja piti meitä kurissa ja napakoina. Ajattelin, että en osallistuisi tällä kertaa edes miksausvaiheeseen, jotta voisi kuulla levyn ikään kuin vielä kerran uudesta kuulokulmasta. Tosin hyvin vähän me lopulta edes miksattiin, kun Jani oli niin valmiiksi puuhannut levyä jo äänittäessä.

Kappaleittesi tekstit pohjautuvat suoraan tai välillisesti kansanperinteeseen. Onko juuri tämä piirre mielestäsi tärkein musiikkisi ominaisuus vai minkä asian haluat määrittelevän kaikkea musiikillista tekemistäsi?

− Ei mulla varsinaista missiota ole, mutta onhan kansanperinteillä aina ollut vaikutusta popmusiikkiin tai -teksteihin. Myönnän, että mulla on jonkinlainen perinnearkistofetissi ja nautin suunnattomasti, kun äänitearkistojen kelanauhoilla esimerkiksi vanhat merikarhut muistelevat nälässä ja unenpuutteessa näkemiään merihirviöitä ja erityisiä sattumuksia 1800-luvun lopun satamakaupunkien hämärissä öissä tai kun tietäjämummot kertaavat seikkaperäisesti taikamenoja ja laulavat iloisesti nykyajan nuorison korvissa rivolta kuulostavia lauluja. Nämä juttutuokiot ovat yleensä jo sellaisenaan huikeata laulutekstimatskua.

Musiikissasi on tähän mennessä ollut yhtymäkohtia kansanmusiikkiin, punkiin ja nyt myös jossain määrin popiin. Onko sinulla jotakin suuntaa, johon haluaisit musiikkiasi vielä viedä vai ovatko edellämainitutkaan linjanvedot tietoisia? Oliko esimerkiksi tämän albumin hieman lempeämpi lähestymistapa suunnitelmallinen lähtökohta?

− Lempeyshän on viettelyprosessissa olennainen keino ja viettely on usein aika suunnitelmallista, vaarallista ja helposti tuhon tielle johtavaa toimintaa. Siihen tuo levyn lempeys ainakin liittyy! Oltiin myös justiinsa tehty Faaraon ja Juhana Nyrhisen kanssa sellainen levy (Faarao ja Kakspäisen Nartun Kukaan ei korvaa äitiä), jossa kaikki mittarit ovat punaisella alusta loppuun, niin tuntui luontevalta K:H:H:L:n kanssa katsoa hieman toiseen suuntaan.

− Yleisesti ottaen suunnat ja linjaukset tulevat ja menevät miten sattuu. Toki jotain salamyhkäisiä pohjavirtauksia on hyvä olla olemassa, mutta niistä ei kannata puhua tai illuusio särkyy, muilta tai itseltä.


ARVIO: Jussi Niemi
HAASTATTELU: Antti Luukkanen

 

Lisää luettavaa