Ilkikurinen ja armottoman tunnistettava Sleaford Mods julkaisee jälleen levyllisen mainiota tavaraa. Duon estetiikka on yhä riisuttua ja suorasukaista, mutta siirtymät ja nyanssit pitävät kokonaisuuden elävänä. Biisi Double Diamond jää erityisesti mieleen tarttuvan pianomelodiansa ansiosta, joten klassisen musiikin vivahteiden ujuttaminen osaksi karua rytmiikkaa toimii.
Vierailijoita on mukana aiempaa enemmän, eikä heidän panoksensa jää huomaamatta. No Touch saa sielunsa Sue Tompkinsin äänestä, ja Aldous Hardingin eteerinen laulu luo Elitest G.O.A.T -kappaleeseen lähes unenomaista tunnelmaa, joka kuljettaa kuulijan hetkeksi toiseen maailmaan. Todellisuus palaa nopeasti, kun Jason Williamsonin tuttu fuck off iskee päin naamaa.
Mietin, mikä Sleaford Modsista tekee niin koukuttavan. Onko se beat-henkinen kertomuksellisuus, tarkkaan harkitut musiikilliset eleet, teatraaliset huudot vai kaiken läpäisevä brutaalius? Todennäköisesti kyse on näiden yhdistelmästä.
Megatronin aikana syke kiihtyy ja pää alkaa nykiä vaistonvaraisesti. Vaikka The Demise of Planet X on edellislevyä musikaalisempi, duon hypnoottista jumitustakin voisi kuunnella loputtomiin.
