Kyllä Suomeen suomirockia mahtuu, vai mitä? Vaikka se olisikin metalliksi naamioitua? Kaksosella on kolmannella levyllään valeasu, joka tekee sille hallaa.
En tiedä, mihin bändi on Valo-olennolla tähdännyt, mutta lähes jokainen levyn sovitusratkaisuista menee jotenkin hutiin. Ne kohdat, joissa jämäkkyys olisi paikallaan, on soitettu löysin rantein. Suurin osa albumista kuluu siten, että mahdollisesti ihan hyviä pop- ja rockriffejä yritetään runtata raskain ottein.
Jokainen kappale on turhauttava. Niissä on potentiaalia. Hyviä riffejä siellä, mukavia melodioita täällä. Mutta juuri kun jostain koukusta meinaa saada kiinni, se vedetään pois. Albumin kansitaide on siitä osuva, että Valo-olento on kuin kaksi eri albumia yhteen liimattuna. Yhdistelmä voisi olla hyvä, jos rahkeet riittäisivät.
Vastavoimat– ja Ikuinen-kappaleissa Kaksonen päätyy oikeille jäljille. Niissäkin on yliyrittämistä, mutta levyn ehjimmät sävellykset on maltettu sovittaa rehellisen rokkaaviksi, eikä päälle irvistellä. Kahdella kappaleella ei pötkitä kovin pitkälle, mutta ne antavat toivoa, että homma voisi onnistua ensi kerralla.