Sinä, joka ajattelet, että kaikki suomalainen musiikki kuulostaa samalta, kuuntelepa Kirsikkapuun ensilevy. Sen jälkeen voit tulla kertomaan, miten monta vastaavaa unenomaisen psykedelian täyttämää konseptilevyä tiedät.
Aatos Ketvel puhelaulaa tarinoita erosta. Taustalla on kitaroita ja jousia, joiden vireistä ja melodioista ei voi olla ihan varma. Tekstit ovat suoria ja silti monitulkintaisia. Kappaleet eivät ole ihan perinteisiä, vaan Kirsikkapuu ja kaikki on yhtä hämmentävää tajunnanvirtaa, aivan kuten ajatuksemmekin usein.
Tätä kokonaisuutta ei tule vain kuulostella. Kirsikkapuu haluaa, että panet silmät kiinni ja päästät sen pääsi sisälle. Näin albumin katkeransuloiset henkilökohtaiset totuudet alkavat tuntua omilta. Joka puolelta kuuluu ääniä, jotka ovat yhtä sekavia kuin omatkin tunteet toisinaan.
Kirsikkapuun levy on kokemus, josta ei edes tiedä, pitääkö siitä vai ei. Jotenkin albumi on tällaisten ajatusten ulkopuolella. Kokonaisuus tuntuu ahdistavalta ja sitä on paikoin vaikeaa kuunnella, mikä johtuu vain siitä, että sen musiikki on kirjoitettu niin koruttoman peittelemättömällä tavalla. Vastaavia levytyksiä ei tule vastaan kovin usein.