Sacred Steel ei seuraa trendejä eikä näe tarvetta peiliin katsomiselle. Saksalaisen periksiantamattomuuden perikuva on pitänyt kiinni tyylistään kuin ihoon kiinni kasvaneesta nahkaliivistä. Siinä missä useimmat bändit kehittävät soundiaan edes joskus tai kokeilevat jotain uutta, Sacred Steel on jyrännyt samaa polkua vuodesta 1997 johtotähtinään perinnemetalliriffit, heviveljeys, taistojen ylistys ja 80-lukulaisuus.
Vaikka korona-aika pakotti bändin vaihtamaan pari jäsentäkin, sen kymmenennen albumin kuunteleminen tuntuu samalta kuin olisi ladannut koneelleen jo ammoin moneen kertaan läpi pelaamansa retropelin – mitään uutta odottamatta, mutta varmana, että jotain nostalgiaahan lutusen käppäisyyden on pakko herättää. Vaan eipä herätä.
Läpeensä yllätyksetön ja liian monesti kuullun oloinen Ritual Supremacy osoittaa alelaaririffeineen, laukkakomppeineen, kakkoslaatuisine biiseineen ja umpikliseisine lyriikkoineen sen, että kun mikään jääräpäisessä visiossa ei muutu, sinänsä ansiokas perinteikkyyskin pelkästään tympäisee. On pakko ihmetellä, mikä yleisö näitä paikoilleen urautuneita veteraanibändejä elättää.