Lohdun sanoja todella lohduttaa ensi tahdeista lähtien.
Kardemimmeissäkin laulavan Maija Pokelan kappaleiden sovituksissa on tilaa, joten niitä on miellyttävä kuunnella. Kannel soi vakuuttavasti, tarvittaessa jylhästi ja vaivatta. Albumilta kuuluu yksinäisyys, tai tarkemmin yksin oleminen. Lyriikan runomaisesta soinnista välittyy jonkilainen eksistentiaalinen pohdinta, hyvänä esimerkkinä Juna-kappale: ”Ajatukset, haaveet, toiveet kiihdyttävät pitkin linnunrataa.”
Pokelan kappaleissa on kiinnostavia, mukaansa imaisevia sävelkulkuja. Hän rakentaa draaman kaaren lauluraitojen, kanteleen ja silloin tällöin myös jousisoitinten monisävyisyyttä annostellen. Selkeänä punaisena lankana on kuitenkin luoda tilaa nimenomaan lauluille. Lohdun sanoja on albumi, joka ei hyppelehdi epämukavuusalueella. Parhaimmillaan se silittää kuulijaansa.
Surkoon suuret kalliot on mestarillinen avaus, joka esittelee lahjakkaan tekijän. Albumin lopettava nimibiisi jättää kuulijan ajatukseen, että aina sanat eivät riitä. Lopulta kaikkein tärkein lohtu onkin luultavasti ihan jotain muuta kuin sanoja.