Tall Tales on mitä ryppyotsaisin levyllinen hauskaa musiikkia. Thom Yorke piehtaroi nykymaailman aiheuttamassa ahdistuksessa mutta kuulostaa olevan tismalleen mukavuusalueellaan. Mark Pritchard nostelee rillejään totisesti, mutta syntetisoijat ja rumpukone sylkevät leikkisää ääntä.
A Fake in a Faker’s World on kuin Kraftwerk-juna, jonka kyydissä istuvat John Carpenter ja Jean-Michel Jarre. Back in the Game soi kuin toiseen ulottuvuuteen luiskahtanut Depeche Mode, Gangsters kuin rajan takaa viestivä Prince ja The Spirit kuin Neu! soittamassa stadionrockia. The Men Who Dance in Stag’s Heads on kuin Yorken ja Pritchardin uni, jossa he ovat Velvet Underground.
Ambientimmissa kappaleissa Pritchard on kuin maagi, joka liikuttelee kylmiä ilmamassoja, ja Yorke kuin meteorologi, joka tulkitsee sääkarttaa harmonioillaan. Tällöin Radiohead-viittauksiltakaan ei voi välttyä.
Pandemia-ajan korrespondenssina alkanut projekti ei yritä olla edistyksellinen tai kokeellinen. Se on teknoa, se on ambientia. Kosmista psykedeliaa ja mustavalkoista uutta aaltoa. Siinä on paljon asioita, mutta ennen muuta Pritchardin ja Yorken varmuutta ja visiota. Dystooppista mutta luotettavaa.