”En sano niitä sanoja / en lausu niitä milloinkaan.”
Shoegazing on laaja-alaisimmillaankin velvoittava tyylisuunta. Niinpä moni sen äärelle hakeutuva yhtye törmää ennemmin tai myöhemmin ilmaisun rajoihin. Kun muotokriteerit on täytetty, tie käy kapeaksi. Kuinka pitkälle sitä siis kannattaa kulkea? Missä vaiheessa on pakko nostaa katse maasta?
Neiti Olga vastaa kysymyksiin rikastamalla konseptiaan, jossa popin kirkaspiirteisyys saa ilmeensä vireiden sivuja nuolevista hurrikaaneista. Minä, aina -debyytillä (2020) My Bloody Valentinen ja Slowdiven perintö jalostui toismaailmalliseksi lumoksi kuin vahingossa, mutta kakkosalbumilla mikään ei ole sattumaa. Äänikuva on lavea, laulu soljuu kuulaana ja jokainen isku vaikuttaa kokonaisuuden ehdoilla lyödyltä.
Uutukaisen olemuksessa yhdistyvät rohkeus ja harkinta. Kappaleiden dynamiikka ylittää synnyinherkän ja rujon dialogin; vastakohdat elävät symbioosissa. Taustat äityvät kyllä tämän tästä hälyksi, mutta ne myös ohjaavat huomion lempeisiin säveliin. Jylhät meluvallit korostavat niin musiikin naivistista lohdullisuutta (Kyllä jalat kantaa), hellää ehdottomuutta (Ikävä tätä) kuin haaveikasta melankoliaakin (Syttyy palamaan).
Huippuunsa rakennelma kohoaa Pelkään en herää -kappaleen myrskyaallokossa. Vellovan mourunnan, kumean rytmityksen ja lähteettömäksi kaiutetun laulun yhteisvaikutelma on sekä subliimi että neitseellinen – ja viimeisten äänten valo tihkuu suoraan taivaasta!
Tässä muodossaan Nuku vain yön yli tiivistänee lauluntekijä Mikko Kannialan vision. Tämän hetken kiinnostavimpiin indiemuusikoihin lukeutuvan moniottelijan sävelkerronta on yhtäältä helppoa ja idealisoivaa, toisaalta yllätysvalmista ja leimahdusherkkää. Olennaisimmat asiat kerrotaan edelleen voimalla, mutta täyteen mittaansa venynyt sovitusskaala takaa, että ilmeisimmätkin laulukaaret saavat taustalleen odottamattomia kommenttiraitoja.
Samalla musiikki on vain osa Neiti Olgan hahmoa. Vähintään yhtä olennaisia ovat laulaja Elge Väisäsen tilan- ja hetkentajuiset runot, jotka jättävät suoraviivaisuudessaankin kylliksi mielikuvallistettavaa.
Vaikka Väisäsen uppoutunut tulkinta viittaa tunnetilojen ja puitteiden henkilökohtaisuuteen, tekstien salaisuudet eivät paljastu. Soittokin voi tarttua korkeintaan suuntimiin. Se korskuu ja taipuilee, kunnes nöyrtyy seuraamaan – kuin Kaipaanko sinua -kaunokin vihjettä totellen: ”Jätänkö minä ikkunan pienesti raolleen / sä tiedät kyllä tarkalleen kaipaanko sinua.”
Äänen ja tekstin liittona Nuku vain yön yli on edeltäjäänsä selvemmin teoksellinen. Se ei katso maailmaa vastaheränneen utuisin silmin vaan hakeutuu uomiinsa kappalelähtöisesti. Siten levy kertoo väistämättä kypsymisestä. Nyt kaikki on sidottu merkitysten maailmaan, tai vähintään yhtyeen itsensä luomiin konteksteihin.
Assosiatiivisessa taiteessa tämä voi olla riski. Neiti Olga säilyttää kuitenkin tutkimattoman luonteensa. Yhtyeen integriteetti ja eteerisyys ovat jäljittelemättömästi yhtä, ja jälki on sen mukaista. Niin selviltä kuin laulujen motiivit tuntuvatkin, niiden olennaisin sisältö on rivien väleissä: johtolangoissa, mysteereissä, äänipilvien mallintumattomissa eleissä.
Unissa jotka kuljettavat seuraavaan päivään.
