Nopeatempoinen ja äkäinen Tomorrow Never Comes on alle 29 minuutissa kuokittu. Paluu vuosituhannen vaihteen rankempaan ilmaisuun on varmasti monelle fanille tervetullut suunta, ja parhaimmillaan, kuten levyn avaavalla nimibiisillä, Rancid onkin parhaassa vedossaan sitten Indestructiblen (2003).
Vaikka levy onkin energisintä Rancidia aikoihin, on bändin ilmaisuun toisaalta iän myötä myös tullut tervetullutta rosoisuutta. Kun totuttuun tapaan Bad Religionin Brett Gurewitzin tuottaman albumin raaka mutta ammattimaisen tuhti äänimaailmakin toimii erinomaisesti, ovat asiat päällisin puolin enemmän kuin hyvin.
Tomorrow Never Comesin ongelmaksi kuitenkin muodostuu materiaalin epätasaisuus. Luulisi että Trouble Makerista (2017) kuluneissa kuudessa vuodessa oltaisiin saatu puoli tuntia hyviä biisejä kasaan, mutta levylle on eksynyt aivan liikaa keskivertoja sävellyksiä ja silkkaa filleriäkin. Esimerkiksi kolmantena sinkkuna julkaistu kelttipunkkirallatus Devil In Disguise olisi tuskin 90-luvulla kelvannut edes b-puoleksi.
Mud, Blood & Goldin ja Don’t Make Me Do Itin kaltaiset onnistuneemmat vedot nostavat levyn lopulta plussan puolelle, mutta eivät kovin kirkkaasti.
