RANCID: Rancid

RANCID
Rancid
Hellcat

Rancidin paistattelu valtavirran suosiossa kesti vain niin kauan kuin …And Out Come The Wolves -levyn Time Bomb -hitti pysyi muistissa. Vähemmälle huomiolle jäi, että itse albumi oli vähintään yhtä onnistunut. Hieno kavalkadi lauluja epätoivosta, hauskanpidosta ja elämästä New Yorkissa. Jos Ruby Soho ei saanut vipinää töppösiin ja kaljatuoppia läikkymään, niin ei tajua punkista mitään. Life Won´t Wait oli tyypillinen menestyskrapulalevy, jota ei osattu edes kaivata. 22:sta Rancidin omankin mittapuun mukaan lyhyestä biisistä rakentuva, vain bändin nimeä kantava uutuus tuskin tulee tilannetta muuttamaan.
Ilmeisen tarkoitushakuisesti siloittelemattomaksi jätetty (tuottovastuussa vähemmän yllättäen Brett Gurewitz) Rancid tarjoaa toki edelleen sitä, missä yhtye on ollut parhaimmillaan eli mukana hoilotettavissa punk-viisuissa. Niistä terävimmät ja tarttuvimmat taitavat tällä kertaa olla Let Me Go, Radio Havana ja täysin vastustamaton Poison. Mutta suurempi osa biiseistä on karumpia ja vihaisempia, vahvasti hardcoreen kallellaan olevia päräyksiä. Siinä rytäkässä ska-poljentokin on unohdettu täysin. Biisien nimistä päätellen (kannet on vapautettu kaikesta informaatiosta sanoitukset mukaanlukien) teematkin ovat vaihtuneet kantaaottavampaan suuntaan (Rwanda, Corruption, Dead Bodies…).
Tuntuu vain pahasti siltä, että synkempi Rancid ei ole kovin toimiva ajatus teoriassa eikä käytännössä. Levy ei kestä neljääkymmentä minuuttiakaan, mutta silti se kuulostaa liian pitkältä. Kyllä hardcoressakin hyvä biisi ratkaisee ja Rancidilla ne ovat liian keskinkertaisia ja -eräisiä. Vain I Am Foreverissa bändi päästelee sydämensä kyllyydestä. Parhaimmillaan kovaa vauhtia keski-ikäistyvät punkkarin retkut ovat sittenkin kevyemmässä väännössä.
Joidenkin asioiden vain pitäisi pysyä muuttumattomana.