Jos Sam Fenderin kakkoslevy Seventeen Going Under jäi turhan turboahdetuksi indierockpläjäykseksi, nyt brittiartisti löytää ilmaisuunsa kaivattuja uusia sävyjä.
Kolmekymppinen lahjakkuus sai kuulla uransa alussa vertailuja Bruce Springsteeniin, muun muassa siksi, että kertoi fanittavansa tämän 1970-luvun klassikkolevyjä. Kolmosalbumillaan Fender nyökkäilee yhtyeille, jotka nekin ovat Pomonsa kuunnelleet. Esimerkiksi singlenä julkaistu nimi- ja avausraita ei edes pyri peittelemään The War on Drugs -vaikutteitaan.
Uutuusalbumin alkupuoli on pyhitetty Fenderin intohimoisen suurelle ja paatokselliselle stadionsoundille, joka välittyy niin herran lauluäänestä kuin tuotannosta. Tarttuvan mahtipontinen popralli Chin Up kuulostaa testosteronipistoksen saaneelta Keaneltä.
Matkan varrella mukaan tarttuu muutakin. Albumikokonaisuutta alkavat määrittää myös pehmeät soft rock- ja folkmaisemat, jotka sopivat Fenderin palettiin yllättävän hyvin. Saksofonillekin annetaan tuttuun tapaan tilaa.
Teksteissään Fender tarinoi tavallisten ihmisten moninaisista kohtaloista. People Watching on tietyssä surumielisyydessäänkin voimaannuttava ja tervetulleen humaanin kuuloinen albumi.
