Levyarvio: ”Jos setien tekemä rock alkaa kyllästyttää, kannattaa testata nuori ja vimmainen Sam Fender”

Arvio julkaistu Soundissa 10/2021.
Kirjoittanut: Tomi Nordlund.

Arvio

Sam Fender
Seventeen Going Under
Polydor

27-vuotias brittiartisti Sam Fender julkaisi pari vuotta sitten harvinaislaatuisen valmiin ja yllättävänkin kuuloisen esikoisalbumin. Hypersonic Missiles esitteli salskean nuorukaisen, joka ei ammentanut alkuunkaan niistä musiikillisista lähteistä, joista tuon ikäisen olettaisi vaikutteita napsivan.

Fenderin tekemiset nojasivat vahvasti Bruce Springsteenin 1970-lukuiseen rock-paatokseen ja toisaalta myös Jeff Buckleyn tummanpuhuvaan tunnelmanluontiin. Mukaan retropitoiseen keitokseen Fender annosteli sopivassa määrin 2010-lukuisen indie rockin estetiikkaa.

Onnistuneen debyytin myötä Fender nauttii suuresta suosiosta etenkin kotimaassaan Englannissa. Indie rockin pelastajaksikin hehkutetun herran uusi albumi Seventeen Going Under kiipesi suoraan maan albumilistan ykköseksi.

Kakkoslevy tarjoaa henkilökohtaisen kasvukertomuksen raamittaen sen kantaaottavilla kehyksillä. Musiikillisesti jatketaan esikoisen linjalla, mutta nyt rokataan entistäkin tiukemmin ja tuimemmin. Levyn yleissoundi on päällekäyvän bassovoittoinen. Niin jykevää on Fenderin rokkaus, että sietokykyä aletaan välillä jo koetella.

Tämä mies kuuluu aikamme rock-kahinoiden ehdottomiin kärkinimiin.

Vakavamielistä paatosta tuuttaava Fender taitaa myös herkemmät sävyt, joita saisi nousta esiin enemmänkin. Haikea indie pop -biisi Spit Of You, AOR-henkinen Mantra ja Ryan Adamsin balladiosastoa mukaileva Last To Make It Home onnistuvat kuitenkin loiventamaan albumin painostavahkoa tunnelmaa.

Varsin epäsovinnaisena instrumenttina nykyrockissa toimiva saksofoni tuo myös mukaan omanlaistaan raikkautta ja muistuttelee siellä täällä Fenderin rakkauden kohteesta, maineikkaasta E Street Bandistä.

Seventeen Going Under ei herätä yhtä räjähtävää innostusta kuin esikoislevy. Odotukset ovat päässeet kipuamaan turhankin korkealle, eikä sinänsä pätevältä levyltä Dead Boysin tai Play Godin veroisia biisejä juuri löydykään.

Tästä huolimatta tämä mies kuuluu aikamme rock-kahinoiden ehdottomiin kärkinimiin. Jos setien tekemä rock alkaa kyllästyttää, kannattaa testata nuorta ja vimmaista Fenderiä.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa