Setämiespuuhasteluprogea. Nad Sylvanin uusi albumi saa keksimään jo ennen puoltaväliään uuden termin kuvaamaan sen tarjontaa. Itse musiikki ei meinaa herättää oikein mitään tuntemuksia.
Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Sedät, puuhastelu ja proge ovat kaikki parhaimmillaan ihania asioita, mutta Monumentatalla Sylvan on tehnyt yksinkertaisesti ihan liian pikkukivaa musiikkia. Levy on kuultu aiemmin niin monta kertaa, että ajatukset alkavat väkisinkin harhailla kohti genren parempia teoksia.
Koko Sylvanin historia Steve Hackettin yhtyettä myöten kuuluu, mutta mukana on myös paljon genreflirttiä jazzia ja poppia myöten. Monin hetkin levy on täynnä kekseliäitä sovituksia, tarttuvaa fiilistelyä ja hymyilevää asennetta. Tuokiota myöhemmin vaelletaan taas geneerisyyden uuvuttavissa alhoissa.
Hauskaa kyllä albumin paras kappale on sen erikoisin irtiotto. That’s Not Me pistää silmään astetta tiukemman vaihteen, kun mukaan repäistään funkia ja kappale groovaa kuin hirvi. Jos levyltä löytyisi enemmän vastaavaa revittelyä eikä vain sunnuntaiajelua progerockin maanteillä, sille voisi siunaantua yksi tähti enemmän.