The Last Dinner Party ei suotta kainostele. Yhtye rienaa ja kujertelee, lyö ja silittää, turpoaa muodottomaksi ja kuiskii korvaan. Rauhaan se ei jätä hetkeksikään.
Lopulta asetelma on pakko hyväksyä: musiikkia ei voi selittää musiikilla itsellään. Tämä on performanssia, joka sisältää kaiken, millä se ympäröidään.
From the Pyre tietää, millaiseen maailmaan on syntynyt. Albumi pursuaa emansipoitunutta identiteettienergiaa, joka avaa samastumispintoja vertaisille ja lyö oven muiden edestä kiinni. Viestit ovat suoria, mutta viitekehyksillä leikitään. Samalla kun The Last Dinner Party emuloi taiderockissaan Queenin ja Kate Bushin kaltaisia ikoneita, sen tiedostava karnevalistisuus heilauttaa lähdeaineiston uudenlaisiin merkitysyhteyksiin.
Kaikessa kapinallisuudessaan levy on myös huoliteltu. Vaikka kappaleet hamuavat moneen suuntaan, Markus Dravsin tuotanto paketoi ne määrämittaiseksi äänimassaksi. Kaavamainen sointi nakertaa sekä musiikin vetovoimaa että yhtyeen olemusta. Orgaanisemmin rönsyilevä ilmiasu houkuttelisi myötäelämään sävellysten itsetietoisia käänteitä aivan toisella tavalla.
Vaikutelma on siis kaksijakoinen. Muu tuskin kelpaisikaan The Last Dinner Partylle. Sisällön ja vastaanoton väliset jännitteet lienevät yksi yhtyeen tärkeimmistä instrumenteista.
