Vaikea kuvitella tilanne, jossa vuoden ylivoimainen brittiläinen bändikomeetta The Last Dinner Party ei herättäisi saarivaltakunnan rock-kulttuurin taiteellisteatraaliseen puoleen kallellaan olevassa mitään tuntemuksia. Spektaakkelinomaisia läpimurtoja ja kohinalla taivaalle nousevia komeettoja rakastavassa popkulttuurissa tämä covidin siimeksessä itsensä hämmentävään iskuun hionut yhtye on täydellinen tulokas.
Lontoon klubimaailmassa toisensa löytäneen viisikon ympärillä ilmaan heitetyt referenssinimet edustavat brittityylisen taiderockin kovinta ydintä. Roxy Music, Sparks, David Bowie, Kate Bush, Queen, Florence & The Machine – näitä nimiä ei kannata turhaan nakella ilmaan. Onneksi The Last Dinner Party vastaa hypeen albumillisella korskeata, sielukasta, tarttuvaa ja älykästä popmusiikkia.
Pollealla orkesteri-introlla alkava Prelude To Ecstasy on joka käänteessä vakuuttava. Jo singlejulkaisuilla vakuuttanut solisti Abigail Morris tuntuu pitkäsoiton mitassa vielä kovemmalta. Staraluokan huomionvangitsija osaa melodraaman, hallitun rikkinäisyyden, merkityksillä leikkimisen ja tunnepommien sinkoamisen eli kaiken olennaisen. Lyriikoista Morris tiristää tehot irti, mikä on barokkisen popin moderni, eniten ajassaan kiinni oleva säie. Mukavasti päin nassua kajahtavat lyriikat tekevät yhtyeen melodisesta rockista aikalaistaidetta.
Sävellyksellisesti ja soitannollisesti The Last Dinner Party on leikkisä, tiukasti jytisevä ja rohkeasti roikaava perinteinen rock-yhtye. Siinä on paradoksaalisesti ainoa heikkous tässä superviihdyttävässä show’ssa. Klassikkoesikuvien tai vaikkapa Florence & The Machinen kohdalla et ajattele ensimmäisten asioiden joukossa traditiota. Ilmaisussaan hyvin harkitun oloinen The Last Dinner Party on sen sijaan ennen kaikkea oman kulttuuripiirinsä juurevaa laatuviihdettä, vanhaa kunnon taiderockia.