Miten määritellä musiikkia, joka vetoaa tunteisiin mutta ei herätä niitä? Onko se pelkkää kuorta ja muotoa? Atrappi? Kertakäyttötuote?
Määreet eivät tee oikeutta Andrew Marlinin ja Emily Frantzin Watchhouselle. Jotain ne silti kiteyttävät.
Mandolin Orangena aiemmin tunnetun duon mökintuoksuisessa indiefolkissa on kaikki kohdallaan, mutta samalla ilmaisu on oudon kasvotonta. Laulujen kauneus viittaa lähinnä itseensä. Sen takaa on vaikea löytää mitään mihin tarttua.
Rituals on epäilemättä sellainen kuin Marlin ja Frantz toivoivat. Pariskunta muodostaa huokoisalla kerronnallaan intiimin kuplan, jossa kelpaa kellua. Kokemusmallit tarjoillaan valmiina, ja sanoitusten pohdinnallisuus pysyy pehmeänä. Tyyntä pintaa eivät väräytä edes satunnaiset merkitsevät iskut. Pikemminkin hallittu voimankäyttö sytyttelee kaivattuja kipinöitä keskelle raukeaa hämyä.
Ehyessä tunnelmassa on arvonsa ja ansionsa. Riskittä rakennettuna ja varovaisen toisteisena se jää kuitenkin triviaaliksi. Niinpä Rituals välittää vain osan siitä, mitä siihen on ladattu. Mieli on levyn vaietessa pikemminkin veltto kuin täyttynyt. Ja kun soinnista huokunut lämpö haipuu pois, jäljelle jää hiljaisuus.
Musiikki oli sittenkin vain käymässä.