Alku-uransa ajan kuulijoita alavireisillä kitaroilla, äkkiväärillä tahtilajeilla ja viemärimurinalla murjonut, kohta kaksikymmenvuotias Whitechapel pani kaksi levyä sitten seuraajansa toden teolla koetukselle. Harvoin asemansa stabiloinut artisti muuttaa musiikillista linjaansa yhtä radikaalisti, mutta niin vain The Valley (2019) soi puolet ajastaan miltei akustisesti ja puhtain lauluin.
Kyseinen pitkäsoitto ja sitä seurannut Kin (2021) olivat molemmat napakymppejä. Sumeilematon turpaanvetokin sai eri lailla voimaa alleen, kun välillä hengitettiin syvään.
Syitä Hymns in Dissonancen linjanvedolle voi vain arvailla, mutta nyt hakataan taas päitä irti koko kolmen vartin ajan. Alkupään tuotannon ystäville koittavat siis hunajaiset hetket, mutta omaan pirtaani tämänkaltainen takominen ei istu ollenkaan.
Ensimmäiset viisitoista vuotta bändin kelkassa matkanneille linjan pehmeneminen ei todennäköisesti maistunut, mutta edellisillä kokopitkillä vallinneen mestarillisen dynamiikantajun hylkääminen on hirveä sääli. Toivon mukaan kyseessä on vain hetkellinen hairahdus sydäntä riipivien hymnien parista.