Alan Sparhawkin viimevuotinen White Roses, My God oli traaginen levy. Sen ankara efektiikka kertoi, että menetettyään Mimi Parkerin, puolisonsa ja Low-kumppaninsa, Sparhawk menetti hetkeksi myös äänensä.
Kun mies palaa nyt vanhaan ilmaisuunsa, jälki on vielä kouraisevampaa. Yksin jääneen laulajan ympärillä on valtava tyhjä tila. Se ei täyty enää koskaan.
Musiikki kertoo kuitenkin yhteisöllisyydestä. Sparhawk on saanut rinnalleen folkyhtye Trampled by Turtlesin, joka vie säveliä eteenpäin kunnioittaen mutta itsevarmasti. Banjo ja mandoliini kutittelevat rujoja kitarapohjia, sello murisee myötätuntoisesti ja stemmat massoittavat avainmelodioita maukkaasti.
Varsinaisen sielunkumppanuuden Sparhawk muodostaa Ryan Youngin viuluun. Ruosteisesti parkuvat kielet jatkavat suoraan siitä, missä äärirajoille riudutetut keuhkot tyhjenevät.
Ystävien tuki on korvaamatonta. Vaikka Sparhawkin lauluista välittyy hätääntynyt suru – ”When you flew out the window and into the sunset / I thought I would never stop screaming your name” – kollektiivin soitto punoutuu pelastusrenkaaksi. Kanssamuusikot antavat leskelle mahdollisuuden kiinnittyä maailmaan uudestaan. Osana uutta laumaa, osana uusia ääniä.
Siksi levy on haavoittuneimmillaankin vapauttava; ylistys läheisyydelle, välittämiselle ja kuulumiselle.