Toiseen levyynsä ehtinyt Brightboy on sekä keikoilla, että haastatteluissa antanut vaikutelman yhtyeestä, joka tietää arvonsa. Jos heiltä kysyttäisiin, tämäkin levy kekkuloisi listaykkösenä niin meillä kuin muuallakin. Itserakkaudella ja rehvastelulla on aina ollut sijansa popmusiikissa, eikä siinä ole mitään pahaa niin kauan kuin sanoille riittää katetta.
Brightboyn osalta vastaus onneksi on myönteinen, sillä etenkin melodiatajun osalta yhtyeessä on kosolti lahjakkuutta. Jo ensilevyltä löytyi useampikin vastustamattoman tarttuva popsävellys, mutta Trance Formersilla kriteerit täyttää melkeinpä raita kuin raita. Levy siis kuulostaa kuin listakärkeen tehdyltä.
Valitsemansa tien Brightboy kulkee kieltämättä taidolla. Sävellysten lisäksi levy kuulostaa niin soundien kuin soiton puolesta erittäin hyvältä. Sovituksiin on viljelty runsaasti yksityiskohtia ja yllätyksiä, ja Antti Westmanin nöyristelemätön laulu kuljettaa tekstejä ylpeänä.
Brightboyssa vaivaa sama piirre kuin läheisessä vertailukohdassaan The Crashissa. Etenkin kiiltävimpien discokomppien kohdalla ilmenevä nokkeluus ja esittäminen välittyy kuulijalle vieraannuttavana teeskentelynä. Vähempikin yrittäminen siis riittäisi, mistä todistaa levyn tiukimmin jalat maassa seisova, edesmenneen The Housemartinsin lailla hyväntuulinen A Boy’s Night Out. Siinä melodia ja tunne nousevat korean ulkokuoren sijaan pääosaan ja lopputulos ei vain tanssita, vaan myös liikuttaa.