BRIGHTBOY: Love For The Streets

BRIGHTBOY
Love For The Streets
HMC

Eniten tässä levyssä ottaa päähän tyystin persoonaton soundi, joka tuo mieleen ruotsalaiset vaatekaupat. Sitten seuraa Antti Westmanin lammasmainen laulu, jossa on jotain kovin luonnotonta. Kovin kauas ei jää Eero Alasuutarin usein vispaama rumpukomppi, joka saattaa kuulostaa ikävän vanhentuneelta muutaman vuoden päästä, kun kaikki ovat kerinneet unohtaa The Killersin ja diskorockin. No, pikaruoaksi tämä lienee tarkoitettukin. (Ja The Killers on kertonut seuraavan levynsä innoittajaksi Bruce Springsteenin.)

Kuhinaa aiheuttaneen Brightboyn biisimateriaalikaan ei aivan yllä ilahduttavan isojen lehtilausuntojen tasolle. Albumin hyvimmät ja huonoimmat raidat ovat kaukana toisistaan. Levyllä on muutama tosi hieno popkappale, mutta ainakin yhtä monta silkkaa hattaraa. Paras imu on Wear Out The Soles -avauksessa sekä Vanity Fair- ja 1989-singleissä. Niiden vastapainoksi My Curfew -biisin pitää pinnalla vain herttainen house-piano ja Yeah Yeah No No -renkutuksen laulusovitus hätäilee koko kappaleen pilalle.

Omaa tyhmyyttään juhlivassa hevi-ilmastossa Brightboy on vähintään yhtä piristävä ilmestys kuin KappAhlin pukema Supperheads oli kymmenen vuotta sitten. Siksi on ikävää, että yhtye lyö pöytään levyn, jossa on moitittavaa vähän siellä sun täällä. Brightboy käsittelee pop-palikoita luontevasti, mutta kiinnostavaa kokonaisuutta se ei ole niistä osannut rakentaa.

Love For The Streets -levylle on olemassa hyvä, valmis määritelmä. Bright-boyn ensialbumi on ihan hyvä suomalaiseksi.