Jos yhtyeellä on ehdolla levylleen nippu ennalta sovitun formaatin mukaisia kappaleita ja yksi puolta lyhyempi, varhaisempia kehitysvaiheita kankeasti myötäilevä rypistys, sijoittuu tuo outolintu lähes poikkeuksetta ”vedenjakajaksi” levyn puoliväliin. Ei Carcassin tapauksessa. Sekä levyn intro että sitä seuraava Thrasher’s Abattoir ovat siinä mielessä mukavasti harhaanjohtavia, että niiden pitäisi kaiketi jotenkin pohjustaa kokonaisuutta.
Ei silti, etteikö kokonaisuus olisi ollut ennalta arvattavissa, johdettiin tässä pari minuuttia harhaan tai ei. Vaikka Carcass on uransa aikana tehnyt hyvinkin erilaisia levyjä ja jalostanut niiden myötä kömpelöstä goregrindista jonkinnäköisen Megadethin deathmetal-version, ovat kaikki tässä tapauksessa odottaneet sitä yhtä ja samaa. Bändillä itselläänkään on tuskin tätä säveltäessään ollut muuta referenssiä kuin Heartwork (1993).
Näitä muistellessa tuntee itsensä vanhaksi. Carcassin kaupallisesta läpimurrosta on tosiaan 20 vuotta ja hajoamisestakin vain pari vuotta vähemmän. Carcass itse ei sen sijaan vanhenemisen merkkejä näytä, vaan juhlavuoden kunniaksi julkaistu muistelmateos osuu lopulta yllättävänkin lähelle maaliaan. Surgical Steel jää toki kaikilla mittareilla Heartworkista jälkeen, mutta ei vaivaannuttavan paljon.
Carcassin ydinosaamista ovat tietyntyyppiset riffit ja melodiat, joita myös Surgical Steelilla on onnistuneesti kierrätetty. Cadaver Pouch Conveyor Systemin ja A Congealed Clot Of Bloodin kohdalla voidaan vielä aidosti puhua iloittelusta, mutta levyn loppua kohden samojen aihioiden pyörittely alkaa puuduttaa. Heartwork ei tänäkään päivänä puuduta sekunnin vertaa.
The Granulating Dark Satanic Mills vetää homman jo nimensäkin puolesta sopivasti överiksi, ja nousee ympäristössään kuin ilmeiseksi ”ykkössinkuksi”. Mount Of Execution puolestaan täyttää paikkansa ”pakollisena eeppisenä lopetuksena” siihen asti, kun sen puolivälissä esitelty yläasteikäisille suunnattu kitarakoulu vie pohjan oikeastaan kaikelta.
Tuotannollisesti Surgical Steel on lähempänä tätä päivää, mutta sen verran hyvän maun puitteissa, ettei Carcassille ominainen taianomaisuus katoa, vaikka tällä kertaa kaikki menisikin tahdilleen oikein. Jeff Walkerin äänessä ei ole 20 vuodessa tapahtunut mitään muutosta, ja kappalemateriaalinkin puolesta Carcass lyö edelleen monet laudalta.
Kysymykseen siitä, pitäisikö yhtyeen kuitenkin tehdä jotain muuta, voi jokainen vastata itse.
