Rekkakuskitkaan eivät enää ole entisensä. Varmasti he ennenkin ovat tehneet levyjä, mutta niiden tyyli on luultavasti osunut joko kantriin tai boogierockiin. Amerikkalainen Daughn Gibson, joka on työskennellyt myös pornokauppiaana ja radion ääniteknikkona, operoi aivan eri osastossa ja helvetin paljon yllättävämmin ylipäätään.
Ensinnäkin pitkä ja hyvännäköinen 32-vuotias laulaa Scott Walkerin ja Iggy Popin alarekisterin väliin sijoittuvalla äänellä varsin vaikuttavasti, vaikka siinä onkin verrokeilta puuttuvaa pientä kireyttä. Vielä yllättävämpää on musiikin tyyli. Siinä epätyypillisemmän pään americana kohtaa häkellyttävän omaperäisesti, usein suorastaan kokeellisesti viritetyn electronican.
Välittömästi piristävä ja paikoin jopa dubahtava sointi ei kuulosta varsinaisesti minimalistiselta sähkö- ja akustisten kitaroiden saadessa seuraa elektroniikan lisäksi vuoroin sellolta, pasuunalta, pianolta tai pedal steeliltä. Mad Oceanissa vonkuu käsitelty säkkipilli erittäin tehokkaasti. Jos steel-kitara tuo jonkinlaisia country-assosiaatioita, niin Gibsonin pikkukaupunkien tavallisten ihmisten toiveita ja tragedioita käsittelevät tekstit eivät ole kovin kaukana Tom Russellin tarinoista.
Kunnon melodioiden leimaamat biisit eivät kelaa samaa uraa, mutta silti levyllä on kaikessa monipuolisuudessaan selvä identiteetti. Me Moan erottuu massasta eikä matki ketään.