ENTOMBED: Inferno

Alasuhdanne, lama, perääntyminen, miksi sitä halutaankin kutsua. Entombed on uransa pahimman puutumisen kourissa. Periaatteessa kaikki bändin lanseeraaman saastaisen death metallin ja rasvalettisen rock 'n' rollin yhdistäneet tekijät ovat edelleen tallella ja soundi on sopivan likainen, mutta Inferno ei tunnu käynnistyvän ollenkaan.

Entombed matelee ja jahtaa kuulijaa L.G. Petrovin maanisella juttelulla. Inferno haisee bensalle, mutta vaikka sytkärin kanssa kuinka odottaisi, leimahdusta ei tapahdu. Kitarat rutisevat ja asenne on taatun pelkistetty, mutta rymistely ei auta, kun bändillä ei ole tarjota kahdeksannella studionaulauksellaan ensimmäistäkään vanhaa kunnon räkälatausta vastaavaa esitystä.

Toki bändi on ollut aina To Ride, Shoot Straight And Speak The Truth -levyn jälkeen kangistumaan päin, mutta siltikin päivä, jolloin Tukholman matolaatikko ei herätä minkäänlaista myötäävää tunnetta tulee yllätyksenä ja aivan liian aikaisin. Incineratorin puolilupaavasti alkava rullaus jää kesken, That's When I Became A Satanistin huumori osuu vain johonkin lähelle, Descent Into Infernon alkeellinen tarttuvuus ja kalmainen riffittely on yksityiskohta uppoavassa laivassa ja Children Of The Underworldin jyrinä ja Public Burningin hakkaus muistuttavat Murder Squadista, joka teki kaiken tämän paljon paremmin.

Nyt putosi Enska syvälle.