HALFORD: Crucible

Kun Cruciblesta saapui ennakkokuunteluun neljän biisin maistiainen, vaikutti siltä, että linjaa on korjattu sitten Resurrectionin hitaampaan ja kokeilevalla tavalla omintakeisempaan suuntaan. Iski pelko, että Halford toistaa Fightin munauksen kakkoslevyllään painelemalla tuhoon tuomituilla uudistusteorioillaan pitkälle metsikköön. Koko levyn kuuntelu paljastaa heti, etteivät Judas Priest -maneerit ole mihinkään pudonneet, ja vauhdikkaampaa jytääkin löytyy yhä.

Ennakko-odotukset olivat kuitenkin sikäli kohdallaan, että Crucible on raskaampi ja nimenomaan tummempi levy kuin Resurrection. Aivan kuin Rob Halfordin vuodet heavy metalliin paluun jälkeen olisivat menneet ahdistusta kiroillessa ja tunnot olisi purettu Crucibleen. Jyräävämpää materiaalia on niin paljon, että välillä todella kaipaa mehukkaita kitaraharmonioita hengityksen helpottamiseksi.

Live Resurrection osoitti, että Halford on miehekäs livebändi. Kahden studiolevyn perusteella näyttää siltä, ettei studiossa saada samanlaista hurmosta päälle. Betrayal, jossa kuullaan lähes powermetalliset kitaramelodiat, pumppaa kuin Ram It Downin aikainen Judas, One Willissä yhdistellään täysin yhdentekevään runkoon näyttävää kertosäettä ja kovaa ryntäystä soolon aikaan, ja nimibiisi lähtee irti maasta väliosan kiihdytyksen aikaan. Hyviä hetkiä siis on, ja tämän miehen todella toivoisi nousevan jälleen areenoille pääesiintyjäksi, mutta taitavat jäädä tällä porukalla freewheelburningit ja hellbentforleatherit tekemättä. Crucible tuottaa muutaman hyvän lisäyksen keikkasettiin, sinne Priest-klassikoiden välikköön. Ikään kuin näytteeksi, että vieläkin osataan.