HALFORD: Resurrection

Judas Priest -soittajien tarpominen uusille urille Painkillerin jälkeen on ollut karmivaa seurattavaa. Kompassi oli hukassa alun alkaen eikä edes kunnon leiripaikkaa löytynyt. Fight jynkytteli omiaan ja Two flirttaili epäonnistuneesti teollisuussoundien kanssa. Jäljelle jäänyt osa emobändistäkin jauhoi historiaansa pirstaleiksi Jugulatorin kankeilla uusmetalliriffeillä, vaikka todennäköisyyttä onnistumiseen olisi voinut arvuutella Rob Halfordin silloin jo kuopatun Fightin perusteella.
Resurrection merkitsee järjen paluuta. Halford on kokeilunsa tehnyt ja todennut ne itsekin vajaiksi. Uuden kiekon idea on viedä musiikki niin lähelle Priest-mallin metallia kuin mahdollista. Resurrectionilla käytetään vanhoja kikkoja täysin häpeilemättä ja tuloksena onkin paras studiolevy revenneestä Priest-seurueesta sitten Painkillerin. Biiseistä Night Fall melkein kävisi Painkillerille sellaisenaan, kun taas hitaasti alkava Silent Screams on enemmän Blood Red Skiesin kaltainen vuodatus. Made In Hell tykyttää kuin 80- ja 90-lukujen taitteen Judas konsanaan.
Erinomaisia osia paukkuu vähän väliä, mutta Rob Halford ei ole saanut uusine miehistöineen työhönsä syvyyttä. Resurrectionin pinnallisuutta ei pysty ohittamaan pelkällä hymähdyksellä, sillä halu tehdä murskaava metallilevy johtaa aika ajoin turhaan pullisteluun. Nykyään joka paikkaan ehtivän Bruce Dickinsonin vierailu The One You Love To Hatella ei asiaa muuksi muuta. Sävellyksiin olisi tarvittu Tiptonia ja Downingia. Resurrection on pätevä hakemus Judas Priestin laulajaksi.