JEB LOY NICHOLS: Easy Now

Jälki on lähes aina hyvää, kun musiikkia onnistutaan tekemään sekä rennosti että intensiivisen intiimisti. Jos yhtälöön lisätään vielä hyvät sävelmät ja karismaattinen esiintyjä, tulos on loistava. Jeb Loy Nicholsin viikossa äänitetty kolmas albumi kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Harvemmin nykyään kuulee yhtä lämpimän täyteläisiä ja häpeilemättömän positiivisia levyjä.

USAn Wyomingista Missourin, Texasin ja New Yorkin kautta Lontooseen muuttaneen ja lopulta Walesin maaseudulle asettuneen laulaja/lauluntekijän ääri-laidback ääni ja puoliakustinen tyyli tuovat ensin mieleen James Taylorin huippukautenaan, mutta mitä enemmän tasan nimensä väärttiä Easy Nowta kuuntelee, sen itsenäisemmältä se kuulostaa. Sen maanläheinen, tyyni itseluottamus on raikkaassa ristiriidassa tämän päivän tyypillisen, elektronivetoisen palapeliestetiikan kanssa eikä siinä toisaalta ole jälkeäkään siitä monisanaisesta älykköotteesta mikä leimasi monia singer/songwritereita 70-luvulla, ja nyt. Nicholsilla on kanttia laulaa rakkaudesta ja arkipäivän hetkistä yksinkertaisesti, nokkeluuksiin pyrkimättä. Easy Now on yhtä ravitseva, maukas ja ehjä kokonaisuus kuin oman tilan luomuraaka-aineista tehty maalaisateria.

Jos ensivaikutelma viittaa 70-luvulle, niin syvemmällä paneutumisella musiikki paljastaa ajattomuutensa. Se juontuu Nicholsin – hieno kansi on omaa käsialaa – kosmopoliittisesta taustasta ja nuottien välistä tuoksuvasta musiikkimausta, joka Charlie Richin ja Hank Williamsin countrysta laajeni pian Al Greenin southern souliin sekä jamaikalaiseen reggaeen ja dubbiin. Eikä hän NY:in ja Lontoon aikoinaan välttynyt punkiltakaan. Lontoossa Nichols asui Neneh Cherryn, Slitsin Ari Upin ja dub-meedio Adrian Sherwoodin kanssa. Viimemainitun On-U:lle hän levyttikin Fellow Travellersinsa kanssa neljä "brittifolk/country/dub"-levyä. Nykyään mies kuuntelee jamaikalaismusiikin lisäksi eniten housea ja elektronigaragea, ja harvoin tuntee alt-countrybändejä, joihin häntä verrataan.

Nichols on tuottanut levyn Ewan Pearsonin ja multi-instrumentalisti Wayne Nunesin kanssa niin, että tuntuu kuin istuisi kolmen metrin päässä bändistä treenikämpällä. Trickynkin bändissä soittava Nunes kuuluu Nicholsin tässä kuultavaan vakibändiin. Järjestään laadukkaat laulut tunnelmoivat enimmäkseen verkkaisesti, mutta tekijän soul-mieltymykset kavaltaa paitsi laulun sielukas fraseeraus myös (vähän) nopeampien raitojen vähäeleinen groove.