Tätä nykyä Tukholmassa, Turussa ja Helsingissä majaileva Sans Parade aloitti uransa suoraan musiikilliselta huipulta. Kuuden vuoden takainen debyyttialbumi oli pompöösin barokkipopin mestariteos, jonka ylittämiseen rahkeet eivät jatkossa riittäneet. Toinen pitkäsoitto Artefacts (2016) oli Hyperborea-kappaletta lukuun ottamatta uuvuttava kuuntelukokemus.
Fugue Staten sointi on aiempiin albumeihin verrattuna paljon elektronisempi. Suuntaus on luonteva, sillä Jani Lehdon ja Pekka Tuppuraisen menneisyyden komerosta löytyy nolkytluvun tiukimmin varjeltu salaisuus, nerokas synapopyhtye Déclassé. Kun biisien suoraviivaisempiin ja riisutumpiin (mutta detaljirikkaisiin) sovituksiin liitetään taivaasta tipahtaneelta enkeliltä kuulostavan Markus Perttulan kirkas ääni ja luonteenomaiset laulumelodiat, on käsillä Sans Paraden helpoimmin lähestyttävä, yllättävän popahtava albumi.
Albumin keskeinen teema on ympäristökatastrofi. Ajan henki on melankolinen. Meille luvattiin upea tulevaisuus, josta emme koskaan päässeet osallisiksi. Onko meillä mitään toivoa? Sans Paraden tunteiden vuoristoradalla tanssitaan kyyneleet silmissä. Patience nousee trion tähänastisen tuotannon kirkkaimmaksi helmeksi.
