Tämä on vaikuttava debyytti yhtyeeltä, jonka moottorina käy kolmen miehen sisärengas. Huikeista laulusuorituksista vastaa tätä ennen soolokeikkoja kitaran kanssa harrastanut ja klassisissa ympyröissä kontrabassoa soittanut Markus Perttula. Jani Lehto (kitarat, piano, syntikka, harmooni, banjomandoliini, perkussiot) ja Pekka Tuppurainen (kitarat, basso, syntikka, koskettimet, puhaltimet, huuliharppu, mandoliini, kantele) pelasivat aikaisemmin yhteen elektronisessa Declasséssa. Rumpuja, silloin kun niitä ilmenee, lyö Ville Pynssi. Monissa kappaleissa kuullaan myös viulua, joskus selloakin, mutta biisin vaatimuksia täyttämään valittu soittimisto vaihtelee jatkuvasti. Sävellykset ovat vuoroin Perttulan ja Lehdon. Niihin on selvästi paneuduttu tosissaan
Dynamiikka on melkoinen. Intensiivinen tunnelma on väliin hyvinkin intiimi, akustinenkin, mutta kasvaa yleensä vääjäämättä eeppisiin mittoihin noustessaan kaikujen kierteissä kirkonholvimaisiin korkeuksiin. Viitekehyksenä voisi mainita ainakin Sigur Rósin, Sueden, Bowien, Jeff Buckleyn ja U2:n. Niin massiivisena kuin itse tuotettu, hyvin orkestraalinen sointi usein vellookin, sen keskiössä on aina Perttulan kohtalokkaasti tuskaa, mutta myös konstailematonta lämpöä kanavoiva herkkä ääni. Suomessa tällaista ei tee kukaan muu ja kyllä Sans Parade ulkomaisistakin esikuvistaan erottuu. Kuinkahan tämä saadaan toimimaan livenä?
