Jazzin, kone- ja taidemusiikin välillä operoivan Elifantreen levytykset kuulostivat pitkään varsin kiltiltä, orgaaniselta jammailulta pihajuhlissa, kunnes Anemonella (2018) yhtye löysi itseään pukevan värikylläisen otteen. 1980-lukulaisesti suuruudenhullu maailmanmusiikkikolina, ambient- ja labtronica-sävyt ja väistämättä Kate Bushiin assosioituva tarinallisuus oli jylhää kuultavaa.
Hachi on Anemonen seuraajana looginen, mutta ei helppo ratkaisu. Se on jo lähes epämukavan kunnianhimoinen kokonaisteos. Voisi kuvitella, että duon kahdeksassa eri maassa kahdeksan eri lyömäsoittajan kanssa tehty tuplalevy improvisoituine kenttä-äänityksineen toimisi korkeintaan prosessikaaviona paperilla.
Yllättävää kyllä, kaikki löytää paikkansa. Mittakaavaltaan ensin uuvuttavalta tuntuva kokonaisuus kasvaa saumattomaksi ja soljuvaksi matkakirjaksi, jossa elektroniset pulputukset ja abstraktit äänimassat luovat perusteltuja siirtymiä. Aiempia popvärejä ei huomaa kaipaavansa, vaikka niitäkin tulee eteen Black Sheepin ja Gold Dustin vinoissa sävelmissä.
Muusikoiden ammattitaidosta kertoo se, että yhtyeen tähän asti kokeellisin levy voi olla näin sulava.