Tavoitin Elifantreen keikalla viime syksyn Tampere Jazz Happeningissä. Myönteistä vaikutelmaa himmensi ajoittainen sirkustelun maku: katsokaa ja kuunnelkaa, tällaisenkin tempun me osaamme! Levylläkin Elifantree suosii voltteja ja korkeita pomppuja, mutta akrobaattiset ratkaisut perustelevat itsensä uskottavammin kuin konsertissa.
Anni Elif Egocioclun (laulu, sello, piano), Pauli Lyytisen (tenorisaksofoni, koskettimet, efektit) ja Tatu Rönkön (rummut ynnä muut lyömäsoittimet) muodostaman trion sointi on leikkisä, kevyt ja rikas. Kaikkiin ilmansuuntiin ja niiden väliin seikkaileva rytmittely vaappuu monesti kompassittoman samoilun rajoille, mutta juuri silloin rumpali tai saksofonisti rientää hätiin ja määrittää suunnan. Tämä holtittomuuden ja tiukkuuden liitto viehättää.
Vielä pitäisi selittää ymmärrettävästi, millä paikkeilla rytmimusiikin viidakkoa Elifantree kasvaa. Suorien vaikutteiden nimeäminen on vaikeaa, mutta ainakin Joni Mitchell ja Stevie Wonder hahmottuvat musiikillisiksi kummeiksi. Varmaankin bändi löytää eniten yleisöä jazzin ja maailmanmusiikin ystävien parista, mutta muidenkin kannattaa antaa sille mahdollisuus, jos rock tuntuu jonain iltana liian raskaalta.
