Harvasta instrumentista saa yhtä venyvästi kaihoisaa ja tilaa ja avaruutta välittävää sointia kuin pasuunasta. Ei liene sattumaa, että Ilmari Pohjolan pasuunan kiireettömät kaaret ovat Oddarrangin laajakangassoundin keskiössä. Seuraavana tulee Osmo Ikosen sello.
Jo tuosta voi päätellä, että rumpali Olavi Louhivuoren johtama viisikko erottuu kilpailijoistaan. Bändissä on kitarakin, mutta Lasse Sakara keskittyy lähinnä rakenteisiin ja täydentävään maalailuun.
Viidennellä albumillaan, jonka kreikankielinen nimi tarkoittaa osuvasti mittaamatonta, genre-määrittelyjä kaihtava yhtye esittäytyy ehkä lyyrisimmillään, mikä heidän tapauksessaan viittaa piirteen äärilaitaan. Kokonaisvaltaisen verkkaisesti kohti sanattomasti myötätuntoista hengellisyyttä kiertyvää, elokuvallisesti luonnonläheistä levyä leimaa soiton herkkä hienostuneisuus, jossa ei ole mitään sijaa ego-suorittamiselle tai halvoille tehokeinoille. Tässä mennään sisältö ja sävellykset edellä. Jälkimmäiset ovat pääosin Louhivuoren, vain Ohlop menee Ikosen nimiin ja kolmiosainen Trichordon akustista bassoa suosivalle Lasse Lindgrenille. Että sen huomaa vain kansista lukemalla, kertoo paljon Oddarrangin keskinäisen kemian tiiviydestä.
Jos kirkot eivät ole tajunneet vielä kiinnittää tätä orkesteria, virhe kannattaisi korjata heti.
