THE POLICE: Reggatta de Blanc

The Policella ei ollut punkin, tai edes new waven, kanssa juuri muuta tekemistä kuin aikakausi ja muusikoiden valkaistut hiukset. Marraskuussa 1978 ilmestyneen Outlandos d'Amour -debyytin voimapopit (Next To You, So Lonely, Roxanne, Truth Hits Everybody) kuulostavat yhä riemukkailta, mutta yhtye aikuistui nopeasti. Samalla sen levyt muuttuivat kuivemmiksi ja siistimmiksi. Mitä muutakaan voi odottaa bassoa soittavan ja laulavan musiikinopettajan johtamalta bändiltä, jossa soittivat myös esikoisalbumin ilmestyessä 35-vuotias studiokitaristi ja Curved Air -progeyhtyeen entinen rumpali?

Parasta The Policessa oli yhtyeen tiukka ja niukka, mutta rikas soundi, jonka luomisessa kitaristi Andy Summersilla ja rumpali Stewart Copelandilla oli suuri osuus. Reggatta de Blancin (1979) nimiraidalla Summers esittelee flangerin ja kaikulaitteen käyttöä tavalla, josta eräskin The Edge on saattanut ottaa oppia. Samalla levyllä myös Copelandin reggae-vaikutteinen biitti löytää uomansa. Reggae-vaikutteet valkoisten brittiläisten rockbändien musiikissa eivät olleet tuolloin mitenkään ainutlaatuisia. The Policea on aina kritisoitu vain tekniikan ja muotokielen anastamisesta; The Clashilla reggaen henki tuli näkyviin myös asenteessa. Reggatta de Blanc -levyn Message In The Bottle ja Walking On The Moon ovat parhaat The Police -raidat ennen yhtyeen viimeisen albumin täysosumia. Kummallisen hengetön, kuin automaattiohjauksella kulkeva Zenyatta Mondatta (1980) sen sijaan ei tarjonnut vastaavia herkkuja eikä tuonut yhtyeen ilmaisuun mitään uutta ja yllättävää. Se onkin trion vähäisin albumi.

Muodikkaasti Montserratissa äänitetyllä Ghost In The Machine -albumilla (1981) yhtyeen omaa soundia värittivät latteat torvisovitukset ja musiikkiin hivutettiin Stingin tulevaisuutta enteillen vähän jazzia ja vitivalkoista funkia. Vahvan alun (singlet Spirits In The Material World, Every Little Thing She Does Is Magic ja Invisible Sun) jälkeen levy tukehtuu vähitellen omaan tärkeyteensä.

The Policea oli alusta asti pitänyt koossa musiikki, eivät ystävyyssuhteet. Synchronicity-levyn (1983) ilmestyessä yhtye natisi liitoksissaan, mutta silti kyseessä on The Policen ainoa klassinen ja kokonaisuutena nautittava albumi – ilman Summersin raivostuttavaa Mother-primaalimylvintää erittäin ehjä ja kestävä teos. Harvoin yhdelle albumille eksyy Walking In Your Footstepsin, Synchonicity II:n, Every Breath You Taken, King Of Painin, Wrapped Around Your Fingerin ja Tea In The Saharan kaltaista biisinippua. Kotimaansa lisäksi The Police oli erityisen suosittu Yhdysvalloissa, jossa Synchronicity vietti peräti 17 viikkoa albumilistan ykkösenä.

Vuonna 1995 julkaistu Live! sisältää kaksi kokonaista keikkaa: ensimmäinen setti on äänitetty Bostonissa marraskuussa 1979 ja toinen neljä vuotta myöhemmin Atlantassa. Aiemmalla yhtye kuulostaa innostuneelta ja innostavalta, myöhemmällä ei niinkään. Trion ammattitaidossa toki riittää ihastelemista.

Synchronicityyn asti The Policen levyt olivat hyvin epätasaisia kokonaisuuksia, mutta jouluksi 1986 julkaistun Every Breath You Take -kokoelman tutut laulut ovat kaikki oman aikansa aatelia. Hienointa asiassa on, että The Police ei julkaissut singlenä jatkuvasti samaa kappaletta, kuten monella yhtyeellä on tapana.