”Tällaista ei ole UMK:ssa aikaisemmin kuultu”, kommentoi Uuden musiikin kilpailun ammattituomaristo tiedotteessa Antti Paalasen kisabiisiä. No se on kyllä taivahan tosi asia: kun samassa laulussa kuullaan haitaria ja mongolialaista kurkkulaulua sekä lauletaan takatukan ihanuudesta, on kasassa aika jännittävä keitos. Kuuntele Paalasen Takatukka-kappale alempaa.
Kokkolassa asuva ja Alavudelta kotoisin oleva Paalanen on pelimanni, haitaristi ja kurkkulaulaja. Hänen luottosoittimensa on diatoninen kaksirivinen haitari, jonka hän nosti kainaloonsa jo 8-vuotiaana. Sama instrumentti soi kuulemma myös herran molempien isoisien käsissä.
Nuoruudessa Paalanen kuitenkin kulutti enemmän tukkaheviä kuin hanurimusaa. Oli W.A.S.P. ja Kiss, ja viimeistään AC/DC kietoi nuorukaisen pauloihinsa.
”AC/DC on mun kaikkien aikojen lemppari. Angus Youngin lavaenergia teki muhun ihan valtavan vaikutuksen”, Paalanen kertoo tiedotteessa.
Armeijan jälkeen Paalanen aloitti opinnot Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla ja uppoutui traditioihin runonlaulusta improvisaatioon. Tohtoriopinnoissaan hän sävelsi uutta musiikkia diatoniselle haitarille ja rakensi määrätietoisesti soolotaiteilijuuttaan.
Paalasen tuotantoon kuuluu useita levytyksiä. Huuliharpisti Eero Turkan kanssa vuonna 2006 tehty Halituli-albumi palkittiin Etno-Emmalla vuonna 2007. Samana vuonna julkaistiin Paalasen debyyttialbumi Äärelä. Paalasen uran muihin käännekohtiin lukeutuvat vuonna 2010 julkaistu, Kimmo Pohjosen tuottama Breathbox-albumi sekä vuonna 2014 julkaistu albumi Meluta, joka kisasi sekä Teosto-palkinnosta että Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnosta.
Vaikeuksiakin on riittänyt. 2000-luvun alussa vaikea tinnitus ja ääniyliherkkyys olivat vähällä katkaista muusikon tien kokonaan. Myös tulehduksellinen suolistosairaus Crohnin tauti, johon Antti sairastui armeijassa, on hankaloittanut elämää.
Kansainvälista huomiota alkoi tulla vuonna 2011 Kööpenhaminassa järjestetyn Womex-showcase-konsertin myötä. Rujo-albumin (2019) julkaisu paransi tilannetta entisestään, ja sen myötä Paalanen on päässyt tekemään keikkoja niin Euroopassa, Yhdysvalloissa, Japanissa ja etenkin Ranskassa.
Paalasen tunnusmerkki laulajana on kurkkulaulutekniikkaan pohjautuva örinä. Laulutavalle on ominaista erityinen äänenmuodostus kurkussa. Paalasen käyttämällä kargyraa-tekniikalla kurkkulaulaja saa aikaan syvän, mörisevän äänen.
“En ole kokenut itseäni ikinä laulajaksi. Olen aina ollut instrumentalisti, kunnes sitten löytyi tämmönen ääni, mikä onkin ihan jotain muuta”, Paalanen pohtii.
Kurkkulaulussa Paalasta kiehtoo sen alkukantainen ja yhteisöllinen voima, tunne yhteydestä esi-isiin ja johonkin paljon suurempaan.
“Siinä mennään sellaisille taajuuksille, että ajantaju katoaa. Parhaimmillaan keikat on lähes transsitila sekä itselle että yleisölle.”
Yksi voimakkaimmista kokemuksista tapahtui Ruotsissa Urkult-festivaalilla. Paalanen muistaa, kuinka yleisö jäi keikan jälkeen jatkamaan laulua vielä tunniksi.
“Ne jorasivat, huusivat ja lauloivat sitä viimeistä biisiä. Silloin tuntui, että mun työ on tehty. Mä en koe olevani se voima itse, vaan kanava sille energialle.”
Takatukka-kappaleen sanoma on, että tuomalla iloa ja rakkautta maailmaan, se tarttuu myös muihin.
“Se laulun sanoma jollain tavalla löysi oman nuoruuteni ja sisäisen lapseni. Olin nuorena kova tukkahevifani ja otin ensimmäisen permanentin takatukkaani jo 12-vuotiaana. Tekstissä on tosi paljon syvyyttä, se laittaa sielun pulputtamaan.”
