Rockyhtye Kiss luopui tavaramerkkinaamioistaan vuonna 1983 ja kulki maskitta aina vuoteen 1996 saakka julkaisten siinä välissä kuusi pitkäsoittoa. Osa levyistä myi platinaa (esimerkiksi vuoden 1987 Crazy Nights oli bändin suurimpia menestyksiä ulkomailla) ja poikivat monia rakastettuja hittejä, mutta 90-luvulle tultaessa bändin suosio laski ja yhtye päätyi tekemään reunion-kiertueen alkuperäiskokoonpanolla pukien jälleen vanhat tutut asut ja naamiot ylleen.
Laulaja-kitaristi Paul Stanley muisteli Kissin maskitonta aikaa vieraillessaan taannoin Billy Corganin The Magnificent Others -podcastissa. Stanley sanoo ettei kadu mitään yhtyeen tekemisiä, mutta myöntää suhtautuvansa itsekin kriittisesti joihinkin päätöksiin.
”Asusteistamme tuli naurettavia. Näytämme siltä, kuin olisimme pukeutuneet pimeässä vaatekaupassa”, Stanley veistelee.
”Sitten on joitain harha-askeleita, joita nyt kuunnellessani ajattelen: ’Voi jummi…’ Sanon vain, että sitouduimme sataprosenttisesti kaikkeen mitä teimme ja uskoimme tekevämme parhaamme. Mutta jotkut jutut olivat aika kamalia.”
Lue myös: ”Tunsin oloni petetyksi” – Paul Stanley ei katsonut hyvällä Gene Simmonsin touhuja kasarilla
Maskittomuus ja kaikki muu oli kuitenkin elintärkeää bändin jatkamisen kannalta eikä Stanley suostunut tai ollut valmis lyömään pillejä pussiin. Varsinkaan siksi, että jotkut toimittajat olivat sitä mieltä, että bändin tarina oli päättymässä.
”[Ensimmäisen] maskikauden lopulla annoin haastatteluja journalisteille, jotka selvästi nauttivat siitä, että saivat haastateltavansa kiemurtelemaan”, Stanley muistelee.
”He saattoivat kysellä: ’Miltä tuntuu olla Titanicin kyydissä?’ Miten kukaan voi sanoa noin? Ajattelin vain, että ’Kukaan ei päätä puolestani, milloin tämä loppuu. Katsokaapa tätä.’ Jatkamiselle täytyy olla syy ja minun oli se, ettei kukaan muu voi päättää, milloin tämä päättyy.”
Lue myös: Olisiko Kiss menestynyt ilman legendaarisia meikkejään? Gene Simmons puntaroi