Michael Franzese, entinen mafioso, joka 1990-luvulla vankilareissun jälkeen käänsi elämänsä ympäri ja toimii nyt kirjailijana ja motivaatiopuhujana, haastatteli Kiss-basisti Gene Simmonsia pitkän kaavan mukaan ja nyt tämä parituntinen juttutuokio löytyy Franzesen Youtube-kanavalta. Franzese ja Simmons keskustelivat totta kai Kissistä ja muun muassa siitä, miten yhtye onnistui kasvamaan ilmiöksi, joka tunnetaan maailman syrjimmissäkin kolkissa.
”Tieteilijät puhuvat tällaisista jutuista, joita kutsutaan singulariteeteiksi. Asioita vaan tapahtuu – eikä niitä tapahdu usein, vaan ehkä kerran tuhannessa vuodessa. Joskus planeetat vain ovat oikeassa asennossa; sinulla on oikea juttu oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ensimmäinen oikea asia oikeassa paikassa oikeaan aikaan oli se, että tapasin Paul Stanleyn”, Simmons pohtii.
”Päätimme luoda bändin, jota emme koskaan nähneet lavalla itse. Lähestyimme asiaa visuaalisesti. Halusimme toki hyviä biisejä ja näin, mutta huomasimme, että bändit, joista pidimme – The Who, Jimi Hendrix, The Beatles – olivat ainutlaatuisia ja pystyit näkemään ne vaikka silmät kiinni. Radiossa soi paljon hittibiisejä, joita kuunnellessa… Foreigner oli todella hyvä bändi ja heillä oli paljon hittejä, mutta kun suljit silmäsi, et pystynyt kuvittelemaan heitä eikä se kiinnostanut.”
”Jollain todella oudolla tavalla Kissistä tuli todella iso bändi ilman hittibiisejä. Livekeikat olivat se juttu. Pyyhimme lattiaa kaikilla muilla bändeillä, jotka jakoivat lavan kanssamme. Teimme nerokkaita temppuja; kellään muulla ei roikkunut bändin nimeä taustalla, koska sitä ei pidetty coolina, mutta meillä oli parimetrinen kirkkaista lampuista muodostunut Kiss-logo. Joten kun olimme soittaneet puoli tuntia ja seuraava bändi tuli lavalle, logomme oli palanut ihmisten verkkokalvoille.”
Lue myös: Gene Simmons ei fanita jazzbasisteja eikä RHCP:n Fleaa – ”En muista mitään, mitä hän on soittanut”
Franzese pohtii, olisiko Kissillä ollut yhtä suuri vaikutus ilman ikonisia meikkejään. Simmons toteaa, ettei siitä ainakaan ollut haittaa.
”Palaan taas siihen, miten teimme oikeita asioita oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jos otat yhtälöstä yhdenkin jutun pois, mahdollisuudet heikkenevät”, Simmons puntaroi.
”Koko juttu on yksi iso palapeli ja auttaa, jos sinulla on mahdollisimman paljon niitä osia. Visuaalisuus auttoi. Little Richard nosti soittaessaan jalkansa pianon päälle ja soitti kuin villimies. Sillä ei ollut mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta auttoiko se esiintymisessä? Kyllä. Chuck Berry tekemässä ankkakävelyään – mitä tekemistä sillä on biisin kanssa? Ei mitään. Mutta kun näet hänet esiintymässä, se oikeasti auttaa.”
