”Siinä meni pariksi kuukaudeksi unirytmi entistä rokenrollimmaksi” – kitaramaestro Tuomas Wäinölä kertoo vuoden kohokohdista

7.12.2023 11:27

Parhaillaan Raskasta joulua -kollektiivin matkassa kiertävä kitaravelho Tuomas Wäinölä julkaisi syksyllä toisen sooloalbuminsa The Return of the Hometown Hero ja asiaa juhlistetaan erikoiskeikalla Helsingin Tavastialla 19. joulukuuta (jonne voit muuten voittaa liput Soundin skabasta, joka on käynnissä 12.12. asti). Wäinölän vuoteen on mahtunut paljon muitakin kohokohtia, joiden joukosta kitaristi nyt Soundin pyynnöstä nostaa esiin viisi erityisen tärkeää ja mieleenjäänyttä kokemusta ja elämystä.

Osteria Francescana (ravintola)

– Maailman parhaaksi vuosina 2016 ja 2018 valittu Massimo Botturan kolmen Michelin-tähden ravintola Osteria Francescana Modenassa Italiassa on ollut pyhiinvaelluslistallani pitkään. Olen perso hyvälle ruoalle ja siihen liittyville elämyksille ja tämä illallinen toden totta vei minut ja seuralaiseni todelliseen hedonis-elostelulliseen hekumaan. Jälkikäteen juttelimme vielä Maestron itsensä kanssa musiikin ja kokkaamisen yhtäläisyyksistä, päätyen siihen että sydämellä eli fiiliksellä tulee paras tulos molemmissa.

Tár (elokuva)

– Mielestäni meistä kukaan ei ole turvassa mm. itseltään, alan kuin alan paineilta, historian/kulttuurin/uskontojen/perinteiden vaikutuksilta, häpeältä, kanssaihmisten ja ”niiden” (luultavasti kuvitteellisilta) ajatuksilta, ihmisyydeltä/inhimillisyydeltä alku- ja loppukantaisuudessaan, vallan korruptoivalta vaikutukselta ja aina vallitsevalta muutokselta ja kaaokselta. Voimme silti syvästi vaikuttaa siihen miten nämä koemme, opiskella sitä mitä olemme ja miksi ja koettaa välttää sortumasta siihen heikkouteen mihin emme halua. Mielestäni on hienoa törmätä taideteokseen (tai en mä niihin törmää vaan haen loputtomalla vimmalla maailmanselityksen toivossa), joka avaa mysteeriä pääni sisällä.

The Bear (sarja) 

– Katson kotiteatterissani iltaisin rituaalinomaisesti muutaman tunnin leffoja ja sarjoja samalla kun treenailen kitaralla ilman sähköjä. The Bearissa raflamaailmaa kuvataan hyvin ja hommassa on kauhea imu, ei kilsan päähän haisevia taustoituksia, vaan raakaa ajoa, puhuttelevaa ärsyttävyyttä ja suuria tunteita ilman märehtimistä. Jeremy Allen White on freesi ja hyvä, hän keräsi paljon kiintymystä ja myötätuntoa ainakin itseltäni jo Lipin hahmossa Shamelessin jenkkiversiossa. Joskus sen vaan tajuaa ensi sekunneista että nyt on helmi ruudulla ja harmittaa jo valmiiksi että pian se loppuu. On kova juttu erottua näin vahvasti aikana jolloin hyvää matskua ilmestyy ylipäätään ihan jatkuvasti!

Michel Houellebecq (kirjat)

– Olen kahlannut tänä vuonna läpi ranskalaisen Michel Houellebecqin tuotantoa. Hänellä on maine raflaavana ja toksisenakin anarkistina, hämmentäjänä. Vaikka tuo on tietenkin totta, on Houellebecqillä jonkinlainen maailmanselityksen lahja; jokaisen opuksen lukemisen jälkitila on jokseenkin pöllämystynyt ja jos ei suorastaan ylevöitetty niin jollain tasolla elämää vaihtoehtoisesta kulmasta katsova. Maailma tarvitsee narreja, jotka uskaltavat sanoa sen mitä haluavat, pahoittaen tietysti samalla mieliä mennessään, mutta toivottavasti kuitenkin jonkin suuremman kuin oman egon palveluksessa. Houellebecqillä on lakitupaan asti vieneiden uskontoja kyykyttävien aiheiden ja likaisen mielikuvituksen ohessa mielestäni nerokkaita ideoita, taustalla kummittelevia ”mastermind” -juonia, jotka lauetessaan jättävät aikamoisen sienipilven leijailemaan psyykkeeseen jopa päiväkausiksi.

Florida Panthers (penkkiurheilu)

– Florida Panthersin viime kevään playoff-stoori vei kyynisemmänkin NHL-hepun mennessään, näköjään myös minut, jo kerran lajista vieroittautuneen kiekkoaddiktin. Runkosarjan huiman loppukirin siivittämänä heltisi pisteen erolla vika Wild Card ja paikka jatkossa. Floridan peli näytti matsien alussa siltä, ettei siitä voi tulla mitään ja lopussa oli silti kädet pystyssä voiton merkiksi. Hanut päästivät kuin tavaramerkkinä ekan maalin heti kärkeen, naureskelivat vaan ja sitten jatkoivat pelaamista. Ihme jengi! Pleijareissa tosiaan alkoi tapahtua kummia: mestarisuosikki toisensa jälkeen jäi ”Comeback Catsin” kynsiin; voittamaton Boston, virtuoottinen Toronto ja taktis-taitava Carolina. Finaalissa sitten taivuttiin Las Vegasille, mutta se ei muuta sitä ”kamalaa” nautintoa, jota nuo ottelusarjat trilleri-jatkoaikoineen tarjosivat. Siinä meni tietenkin pariksi kuukaudeksi unirytmi entistä rokenrollimmaksi, mutta oli se sen arvoista.

Lisää luettavaa