Megadethissä vuodet 1990–2000 soittanut kitaristi Marty Friedman sanoo SiriusXM:n Trunk Nation With Eddie Trunk -ohjelmassa, että viimeiset ajat yhtyeessä olivat henkisesti rankkoja. Asiasta uutisoi Blabbermouth.
Aihe nousi esiin Fridmanin puhuessa joulukuussa ilmestyneestä Dreaming Japanese -elämäkerrastaan, jossa mies kirjoittaa ensimmäistä kertaa kattavasti ajoistaan thrash metal -suuruuden riveissä. Friedman kertoo muun muassa kärsineensä pahoista paniikkikohtauksista.
”Joo, [paniikkikohtaukset] nielaisivat kokonaisen vuoden”, Friedman muistelee. ”Se alkoi sen jälkeen kun olin ilmoittanut lähteväni bändistä. Sitä ei oltu ilmoitettu julkisesti, ainoastaan bändi tiesi asiasta. Olin mukana kiertueen loppuun, ja sitten he saattoivat etsiä jonkun kaverin tilalleni. Kaikki karmeat yksityiskohdat ovat kirjassa, mutta lyhyesti sanottuna se oli kauheaa.”
”Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut mielenterveydellisiä tai psyykkisiä ongelmia”, Friedman jatkaa. ”Yhtäkkiä olinkin aivan sekaisin päivystyksessä. En voinut liikkua. Huusin ja kiljuin. Se tuli ihan puun takaa. Minulla ei ollut hajuakaan mistä oli kyse. Minun täytyi keksiä miten jatkaisin kiertuetta tuossa kunnossa. En voinut kävellä itse, joten minua täytyi kanniskella kaikkialle. Jätän tässä paljon yksityiskohtia pois, sillä kaiken läpi käyminen olisi mahdotonta, mutta minulle määrättiin niin monia eri masennuslääkkeitä ja rauhoittavia, ihan vain jotta en tulisi täysin hulluksi. Sitten huomasin, että jos söin paahdettuja kanaleipiä, ne helpottivat. Ja toinen asia joka auttoi, oli kuuma kylpy.”
”Hävettää ajatellakin, että asetin henkilökunnan ja bändin sellaiseen tilanteeseen, mutta en tehnyt mitään ennen kylpyjäni, ja minua täytyi kärrätä ympäriinsä kuin mitäkin diivaa. Kun minut vietiin syömään, saatoin alkaa rähjätä tarjoilijoille. Se ei ollut lainkaan tapaistani. Olin aivan kuin eri ihminen. Muistan olleeni japanilaisessa ravintolassa, missä soi [Carlos] Santanan musiikkia. Aloin kiljua. Se oli sushiravintola. Ajattelin, että ’okei, tässä on luultavasti proteiinia, voin syödä tätä.’ Heti kun kuulin Santanaa, ihmettelin ’mitä helvettiä? Tämä on japanilainen ravintola. Miksi täällä soi meksikolainen musiikki? Mitä vittua?’ Huusin kurkku suorana ja hakkasin pöytää. Wasabit ja inkiväärit vain lentelivät ympäriinsä. Olin aivan kauheaa seuraa. Se ei ollut minun tapaistani, mutta tilanne vain oli tuo.”
”Erityisen perseestä oli, että jos olin pysytellyt koko päivän kylvyssä ja syönyt pelkkää proteiinia ja kanaleipiä, tunsin oloni normaaliksi heti lavalle noustuani”, Friedman lisää. ”Pystyin soittamaan, mutta heti kun poistuin lavalta olin taas aivan romuna. Niinpä bändin jätkät ja henkilökunta kummastelivat, että ’mikä helvetti tätä jätkää vaivaa? Hän on ihan kunnossa. Hän käyttäytyy kuin olisi sairas.’ He luultavasti vihasivat minua – ja ihan oikeutetusti.”
”Ei sitä haluaisi avautua tälläisistä asioista, mutta kyse on kuitenkin omasta elämäkerrasta. Sellaista se oli. En halunnut aiheuttaa ongelmia, mutta olin paikalla, se tapahtui, enkä ollut kaiken aikaa mikään erityisen hyvä ihminen. Kiertueesta toipumiseen meni noin kahdeksan kuukautta. Sulkeuduin kotiini, enkä soittanut kitaraa tai kuunnellut musiikkia. Nappailin vain masennuslääkkeitä, istuin kylvyssä ja söin kanaleipiä.”