Nuoriso on kuuliaista: kaksi vuotta sitten toivoin First Aid Kitin lupaavan, mutta tylsähkön The Big Black & The Blue -debyytin arviossa lisää sävyjä lauluun, parempia sävellyksiä ja rohkeutta sovituksiin. Ja kas kummaa, juuri sitä tarjoilee ruotsalaisduon huimasti petrannut kakkosalbumi.
Klaran ja Johannan kuulaat äänet soivat debyyttiä sävykkäämmin, ja biisinteossa on kehitytty tuntuvasti. Olennainen tekijä on levyn tuottanut Bright Eyes -kitaristi Mike Mogis, jonka hoivissa musiikki on Omahassa äänitetty. Kantrifolkin perinteet täydellisesti omaksuneet sovitukset pedal steeleineen ja jousineen ovat monipuolisia ja kekseliäitä, ja levy soundaa lämpimältä.
Levyn avainbiisi on toisena soiva Emmylou. Se on melkein rasittavan tarttuva folkralli, jonka jokainen osa-alue on onnistunut hienoa c-osaa myöten. Kertosäkeen nimienpudottelu häiritsee ensikuulemalla, mutta on oikeastaan aika viehättävää, kuinka Tukholman katuja tallaava kertoja haluaa olla Emmylou tai June ja kaipaa rinnalleen Gramia tai Johnnya – mutta ei mistään muusta syystä kuin laulamaan.
Onnistuneita lauluja on levyllä ilahduttavan monta muutakin. Niistä vangitsevimmin kiehtoo hidastempoinen ja jännittävä Into Hearts Of Men.
First Aid Kitissä vaivaa pari seikkaa. Levystä huokuu Mogisin työpanoksen kautta suvereeni tyylikeinojen hallinta, tyttöjen laulu on virheetöntä ja ääntämyksestä on häivytetty ruotsiaksentin jäänteetkin, joten persoonattoman steriiliyden rajalla käydään paikoitellen. Lisäksi on lähes häiritsevän omituista, kuinka vanhoilta olemukseltaan herttaiset nuoret tytöt vakavan musiikkinsa äärellä kuulostavat.
Soundi soitti Klaralle ja Johannalle Ruotsiin
Kaiutinpuhelimen kautta yhdessä vastailevat tytöt kertoivat kohteliaasti etunimensä ennen vastausta – mistäpä heitä muuten olisi toisistaan erottanut.
Minkä takia noin nuorten tyttöjen musiikki kuulostaa näin vanhanaikaiselta? Yritättekö tietoisesti välttää kaikkea modernia?
Johanna: – Se riippuu siitä, mitä ajattelet modernilla, mutta me teemme folkmusiikkia ja se tarkoittaa jo lähtökohtaisesti sitä, että emme käytä niin sanottuja moderneja instrumentteja. Haluamme ehdottomasti enemmän olla folkbändi kuin vaikkapa rockbändi.
Klara: – En usko, että on kovin runollista laulaa vaikkapa Facebookista, eikä se ole myöskään kovin tärkeää. Uskon, että on suurempiakin asioita, joista voi laulaa.
Levyn tuottanut Mike Mogis ja viimeisellä biisillä laulava Conor Oberst ovat idoleitanne. Millaista heidän kanssaan oli työskennellä?
Johanna: – Oli mahtava huomata, miten rentoja ja hauskoja tyyppejä Mike ja Conor olivat. Kun olet ihaillut jotain tyyppiä näin kauan, niin alkaa pelottaa, että millaisia tyyppejä he oikeasti ovat. Olimme kuulleet Conorista aika negatiivisiakin juttuja, mutta hän oli aivan upea tyyppi. Olihan se omituista kuulla Conorin laulavan meidän biisillämme, mutta toisaalta se sai meidät tuntemaan olomme todella itsevarmoiksi.
Klara: – Jos emme olisi kuulleet Bright Eyesiä, emme varmastikaan olisi siellä missä nyt olemme. Joten totta kai tämä on ollut meille unelmien täyttymys, mutta kun olet saavuttanut yhden unelmasi, sinun täytyy alkaa unelmoida jostain muusta. Ja meillä takuulla on lisää unelmia.
Levyn nimi on The Lion’s Roar, mutta teidän olemuksestanne tai musiikistanne ei aivan ensimmäisenä tule mieleen leijonan karjaisu.
Klara: – Emme oikeastaan halua kertoa mitä levyn nimi tarkoittaa, mutta emme toisaalta ajattele, etteikö meidän musiikkimme olisi voimakasta, vaikka emme kilju ja rokkaa koko ajan. Olemme kuitenkin todella voimakkaan tunteellisia.
Johanna: – Ja Lion’s Roar voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Se voi viitata vaikkapa rohkeuteen tai pelkoon. Se on hyvin voimakas mielikuva, mutta ehdottomasti jotain sellaista minkä takana me voimme seistä.
