Vanha Macini anelee päivitystä jo varmaan sadatta kertaa, mutta päätän yhä lykätä sitä. Edellinen kone muuttui käyttökelvottomaksi, koska laite ei tukenut uusimpia ohjelmistoja ja eivätkä ohjelmistot puolestaan enää nykyistä internet-protokollaa. Computer said ”no”.
Nykyisin jo muutaman kuukauden vanha älylaite vaatii jatkuvaa päivittämistä ja vain pari vuotta vanha kapine pitää vaihtaa jo uudempaan. Tiedostavat kuluttajat ovat kritisoineet tällaista symbioosia laitevalmistajien kanssa jo pitkään. Kuluttajista kriittisimmät väittävät, ettei tuotteita edes ole tarkoitettu kestämään. On puhuttu suunnitellusta vanhenemisesta.
Sen alkuna on pidetty Fordin ja General Motorsin kilpailua 20-luvulla. Ford valmisti kestävää T-mallia, mutta GM valitsi strategiaksi uudistaa mallin ulkonäköä vuosittain. Vähitellen Ford alkoi hävitä markkinaosuuttaan ja omaksui lopulta saman käytännön. Niin ikään 1920-luvulla hehkulamppuvalmistajat tekivät keskenään sopimuksen, tai paremminkin kartellin, jossa hehkulampun käyttöiäksi määriteltiin 1000 tuntia, vaikka moninkertainen käyttöikä oli mahdollista saavuttaa. Myöhemmin tieto vuoti julkisuuteen.
Tuotteiden tarkoituksellista käyttöiän lyhentämistä voidaan katsoa teknologisesta, materiaalisesta ja psykologisesta näkökulmasta käsin. Teknologisessa vanhenemisessa kyseinen laite ei enää täytä sille asetettuja käyttö tarkoituksia. Tuotteelle voidaan myös tarkoituksella asettaa kuolinpäiväys, esimerkiksi käyttökertoja mittaava laskuri, jonka jälkeen se ei enää toimi. Materiaalisella vanhenemisella tarkoitetaan heikkojen materiaalien käyttöä, minkä vuoksi tuote nuhjaantuu tai hajoaa ennenaikaisesti.
Merkittävin kaikista lienee kuitenkin psykologinen vanheneminen. Kuluttajien mielikuva tuotteesta muuttuu hylkiväksi, kun tarjolla on muotoilultaan ja materiaaleiltaan muodikkaampia ja toiminnoiltaan uusia malleja, joilla pyritään saamaan kuluttaja häpeämään vanhaa laitettaan.
Kaikki suunnitellun vanhenemisen ulottuvuudet on helppo havaita myös musiikkilaitebisneksessä. Kitaralaitteissa uusinta ”sukupolvea” edustavat digitaaliset, mallin tavat laitteet, joiden tuottamat äänet ovat pohjimmiltaan algoritmeja. Kuitenkaan edes sointi-ihanteet eivät ole radikaalisti muuttuneet, vaan digitaaliset mallinnukset pyrkivät jäljittelemään putkivahvistimen tuottamaa ääntä. Yksi digitaalisten laitteiden markkinoinnissa korostuvat termi onkin, että laitteen omistajalla on ”kaikki mahdolliset soundit käytössään”. Mutta kuka tarvitsee kaikkia mahdollisia soundeja? Ja mitä sitten, kun kaikki soundit vaativat päivitystä?
Musiikkitekniikan aktiivikuluttajana olen itse onnistunut epäonnisten tilanteiden ja silkan sattuman seurauksena rikkomaan läjän kitarapedaaleja ja muutamia vahvistimia. Halvan Kiinassa valmistetun kitaran virittimet ja vipstaakit hajoavat aktiivikäytössä vuodessa tai parissa. Ja vaikka rahaa ei olisi yhtään, laite-intoilija minussa haluaa yhä kauniimpia, innovatiivisempia ja mielikuvissani täydellisesti soivia soittimia.
Psykologinen vaikutus ulottuu kaikkialle kuin kirjoitta maton imperatiivi. Tämä nerokas strategia stimuloi kysyn tää kannustamalla ostajia ostamaan entistä nopeammin, jos he haluavan edelleen toimivan, ajan tasaisen, huippumodernin ja trendikkään tuotteen. Suunniteltu vanheneminen on teollisen tehokkuuden ylin prinsiippi ja ”Päivitä tai kuole” sen mantra.
Koska kuluttajat eivät ole (täysin) tahdottomia lampaita, on heillä mahdollisuus olla yksinkertaisesti käyttämättä uusimpia apparaatteja. Kulutuskritiikistä voi joskus muodostua artisti-identiteetin tai jopa kokonaisen tyylin perusta. Tällainen tyyli on esimerkiksi 1980-luvun pelikonsoleita ja tietokoneita hyödyntävä chiptune-musiikki, jossa lähtökohtana on luova boikotointi kuluttajaelektroniikkaa valmistavia yhtiöitä kohtaan. Chiptune on satiirinen kommentti, leikkisä kritiikki teknologisesta determinismista. Viestinä on: ”Voitte pitää korkean teknologianne niin kauan kuin minä saan Nintendolla ihmiset joraamaan!”
Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 11/2017
Lisää Apparatus-juttuja löydät täältä.
