– Tarpeeksi kun ravistelin ämpäriä, niin sen pohja putosi yht’äkkiä pois ja kaikki sora tippui lavalle aiheuttaen semmoisen järjettömän tomupilven. Näin vain, kun nämä (viittaa yhtyetovereihinsa) katsoivat sivusilmällä, että ”mitä helvettiä siellä tapahtuu”, ja meinasivat sitten revetä ihan täysin, kertoo Daragh Lynch ja lisää: – Nykyisin siinä ämpärissä on kettinkiä, ja kolina kuulostaa suurin piirtein samalta.
– Yleisöön se meni ihan täydestä. Luulivat vissiin, että se oli suunniteltu osa show’ta, lisää veljensä Ian Lynch ja saa edessäni istuvan kolmikon nauramaan. Lynchien lisäksi paikalla on viulisti Cormac Mac Diarmada – yhtyeen ääneksi identifioitunut Radie Peat ei osallistu haastatteluun.
Anekdootti kertoo jotain tästä poikkeuksellisesta irlantilaisesta yhtyeestä. Lynchin veljesten Lynched-yhtyeen raunioille vuonna 2006 kasattu Lankum yhdistelee ennakkoluulottomasti rujoa äänikudelmaa perinteisempään folk-ilmaisuun. Hilpeä pelimannimusiikki on tämän yhtyeen soundista kuitenkin kaukana, sillä kappaleiden selkärankana toimivat usein Peatin harmooneilla tai Mac Diarmadan kielisoittimilla aikaansaamat dronet eli pitkään soivat, painostavat äänet.
Uudessa valossa vanhat kappaleet paljastavat uusia – tai vanhoja! – piirteitä itsestään.
– Wild Rover edellislevyltä (The Livelong Day, 2019) on hyvä esimerkki. Sehän on tavallaan kulunein irlantilainen folk-biisi, jota hoilataan jokaisessa irkkupubissa ympäri maailman, ja usein nimenomaan iloisena ja positiivisena ryyppylauluna, vaikka sen alkuperäinen konteksti on ihan päinvastainen… Pikemminkin eräänlainen viinapirun kiusaaman miehen suruvirsi. Semmoiseksi me sen sitten sovitimme. Näissä ikivanhoissa kappaleissa on yllättäviä tasoja, jos niitä uskaltaa etsiä, Ian Lynch avaa yhtyeen prosessia.
Yhtye toimii studiossa vaistonvaraisesti, mutta roolitus tämän ulkopuolella on selvä. Haastattelutilanteessakin tulee selväksi, että Ian Lynch on yhtyeen aivot.
– Kun aloitimme, lainasin kirjastosta ison nipun folk-cd:itä ja uppouduin niihin täysin. Opettelin kappaleiden tarinat, vaihtoehtoiset sanoitukset, esittäjät ja muut variaatiot, Lynch kertaa.
Perehtymisvaiheen aikana hän rakensi päässään karttaa tai jonkinlaista järjestelmää, ja noilta levyiltä löytyi se materiaali, jonka pohjalle yhtyeen alkupääoma rakentui.
– Ei meillä ole varsinaisesti mitään perheen puolelta tulevaa taustaa perinnemusiikin parissa, kuten joillain muusikoilla Irlannissa on, mutta meillä on juuremme syvällä Dublinin DIY-skenessä, eli olemme alusta asti osanneet pitää huolen itsestämme ja luoda omat mahdollisuutemme, Lynch jatkaa veljensä Daraghin nyökkäillessä vieressä.
Daragh taas tuntuu olevan yhtyeen sydän. Veljeään hieman rotevampi kitaristi ja perkussionisti on se keskisalko, jonka ympärille yhtye rakentuu. Vähäsanainen ja varautuneen oloinen Daragh vastaa myös yhtyeen alkuperäismateriaalista, jota tälle levylle on siunaantunut vain kaksi (Netta Perseus ja The Turn). Kun yritän tiedustella inspiraation lähteitä näille kappaleille, vastaa Daragh vähäsanaisesti:
– Inspiraatio? No, piti tehdä pari uutta biisiä levylle. Siinä oli riittämiin inspiraatiota.
Ian ja Cormac hymyilevät hieman hämillään olevalle Daraghille, ja heistä jälkimmäinen – yhtyeen romanttinen kaunosielu ja unelmoija – tarttuu aiheeseen.
– Ei meillä ole koskaan ollut mitään suunnitelmaa, kun lähdemme levyttämään, eikä ollut tälläkään kertaa. Usein kappaleet lähtevät liikkeelle siitä, että kokeilemme yhdessä lähestymistapoja studiossa siihen materiaaliin mitä kukin tuo sessioihin, ja joku homma alkaakin sitten kuulostaa hyvältä ja lähdemme kehittelemään sitä, Mac Diarmada selittää Lynchien nyökkäillessä.
Vakavamieliseksi mielletty yhtye ei suhtaudu materiaaliinsa liian vakavasti.
Edellislevyn Pride Of Petravore lähti Ian Lynchin mukaan täysin pilailumielessä soitetusta tinapillimelodiasta, joka kuulosti niin typerältä, että yhtye huvitti itseään soittelemalla sitä sessioissa. Kunnes siitä alkoi kehittyä jotain.
– Usein kuitenkin käy niin, että joku teema sitten alkaa hahmottua levyä tehdessä. Tällä kertaa se taisi olla tuo meri, jatkaa Daragh Lynch ja jättää teeman roikkumaan ilmaan.
Levy tosiaan vilisee kapteeneja, merimiehiä ja laivoja, mikä Irlannin tapauksessa on ymmärrettävää: onhan kyseessä saari, josta on lähdetty paremman elämän perässä siirtolaisina Amerikkaan tai töiden perässä Englantiin. New York Trader tosiaan kuvaa tilannetta, jossa laivan miehistö murhaa kapteeninsa, kun paljastuu että tämä vuorostaan on murhannut vaimonsa ja kolme lastaan ja paennut tätä Amerikkaan. Rantautuessaan uuteen maailmaan koko porukkaa näyttäytyy itselleenkin jonkunlaisena haaksirikkona.
Murhia ja kuolemaa täynnä oleva levy olisi kenties liiankin nihilistinen paketti, ellei synkkien pilvien välistä paistaisi odottamaton valonsäde.
– Se oli aivan täysin tarkoituksenmukaista, viimeistään siinä vaiheessa kun viimeisteltiin kappalejärjestystä. Kaikkein rujointa kappaletta seuraa tällä levyllä aina joku todella lempeä kappale. Se valon ja varjon kontrasti oli jotain mitä halusimme levylle, sillä se korostaa ja tuo entisestään tarkemmin esiin kumpaakin ääripäätä, intoilee Mac Diarmiada, jonka debyytti yhtyeen levyillä laulajana, katkeransuloinen ja kirkasotsaisen viaton Lord Abore And Mary Flynn, on poikamaisella äänellä laulettu balladi, joka pysäyttää kuin poikatenori taistelukentän keskellä.
Kappale on myös levyn – ja miksei Lankumin tuotannonkin – ainoita, jonka keskiössä pyörii folk-musiikissa kliseenomainen akustisella kitaralla soitettu melodia.
Tätä ei voi sanoa levyn avaavasta Go Dig My Gravesta. Tuntuu kuin tällä kappaleella Lankum olisi riisunut loputkin lihat luidensa ympäriltä, ja jäljellä olisi vain sirisevä, migreeninomainen drone, joka värisee jossain tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Ollaan lähempänä Birthday Partyä kuin The Poguesia.
– Se on täysin Radien varassa se kappale. Hän ei ole kovin iso nainen, mutta se ääni… Se on valtava. Hän rakentaa sen jännitteen, ja me jatkamme siitä, Daragh Lynch aloittaa.
Kappaleen yhteydessä mainitaan irlantilainen keening-perinne, joka on häkellyttävän lähellä Suomen itäisten heimojen itkijänaisten perinnettä. Peatin laulun loppuessa kappale jää yhtyeen varaan. Katharsis syntyy kiristyvän tunnelman purkautuessa loppu-codan apokalyptiseen äänimaisemaan, jossa Daraghin perkussiiviset iskut tuntuvat kuin nyrkin iskuilta vanhaan puiseen oveen. Tai arkun kanteen.
– Musiikki jatkaa siitä mihin ääni loppuu, joo. Tai siitä pisteestä, mistä ääni ei enää jaksa eteenpäin, Daragh jatkaa.
Ennakkoluuloton tapa lähestyä kappaleita saa aikaan soundin, jonka äärellä saattaa tulla yllätyksenä, että suurin osa levyn kappaleista on tosiaan lainamateriaalia, joko viime vuosisadan puolivälin folk-buumin ajoilta (Dylanin aikalaisen Gordon Bokin Clear Away In The Morning tai Cyril Tawneyn On A Monday Morning, jonka The Unthankskin on tosiaan levyttänyt) tai sitten ikivanhoja Child-balladeja.
Noissa vanhoissa kappaleissa on hienoa, että ne kestävät kyllä sen ettei niitä käsittele silkkihansikkain kuin jotain museoesineitä.
– Totta kai ne kestävät sen! Ne ovat selvinneet meidän aikoihimme kulkemalla kädestä käteen ja suusta suuhun, ja ovat aivan yhtä elinvoimaisia kuin aina, Ian Lynch intoilee.
Kuollut traditiokin alkaa elää, jos siihen puhaltaa henkeä. Hieman retusoitu ja kuohittu folk-perinnekin vilisee demoneita, yliluonnollista kauhua ja kummallisia luonnonoikkuja, jos kappaleita hieman tutkii syvemmälle. Levyn nimikin johtaa alkulähteille, irlantilaiselta kulkurilta John ”Jacko” Reillyltä (1929–1969) kerättyyn kappaleeseen False Lankum (Child 93).
– Siitä kappaleesta otimme nimemmekin, alun perin. Ihan aluksi olimme tosiaan False Lankum, mutta sitten se alkuosa jäi pois. Tällä levyllä tuntui aiheelliselta palauttaa se tuohon nimen yhteyteen, Ian Lynch kertoo.
Kappale tunnetaan erilaisina variantteina, joko nimellä Lord Lankin tai Long Lamkin tai Lammikin. Olennaista on se, että sen tarinassa Englantiin kuninkaan puheille lähtevä lordi varoittaa vaimoaan tästä ”väärästä Lankumista” ja tuhosta, jota se voi saada aikaan. ”Väärä” on näissä yhteyksissä joku demoni, joka on ottanut tutun hahmon muodon, ja pääsee näin lähelle uhrejaan. Erään teoriaan mukaan ”lankum” tai ”lamkin” on karitsa, jonka viattoman valkoinen väri nähdään viittaavan lepraan sairastuneeseen ”väärään lankumiin”, joka puhuu vaimon ympäri murhaamaan lapsensa ja keräämään tämän veren hopeiseen maljaan, jotta tämä voisi keskiaikaisen uskomuksen mukaan puhdistautua siinä ja parantua sairaudestaan.
Groteskia kamaa, toden totta. Uhrattuja karitsoja ja avoimia hautoja, pääsisäisen tematiikkaa, mutta ilman sen tuomaa toivoa.
– No, emme halua markkinoida tätä ”pandemia-levynämme”, mutta emme pääse siitä ympäri, että tämä on meidän pandemia-levymme. Kaikki se pelko, joka meitä ja koko maailmaa ympäröi ei voinut olla suodattumatta levylle, Ian Lynch selittää, ja saa tietämättään aikaan ahaa!-elämyksen: siitä kaikki se kuolema tulee, tietenkin!
Haastattelun jälkeen huomaan levyn kannessa olevassa Gustav Dorén painokuvassa yksityiskohtia: kärsiviä ihmisiä vedenpaisumuksen alle jäämässä. Daraghin haastattelussa mainitsema meri alkaa näyttäytyä toisenlaisena – jonkunlaisena vertauskuvana meitä suuremmista hallitsemattomista voimista, pandemioista ja luonnonmullistumista.
”Turn, we’ll find better days/Burned to the ground/Mourn, it’s the only way/We’ll make a sound.”
Ja ääntä he todella tekevät.
Teksti: Jean Ramsay
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/23.
