Alussa on ääni. Puhdas, yksinäinen ihmisääni. Siinä on sukupolvien läpi periytyvää surua, ylpeyttä ja epätoivoa, ja sen veistämät lauseet putoilevat kuin märkä hiekka arkun päälle. ”Oh Lord, oh Lord, oh Lordy me”, ääni parkaisee ennen kuin hyytävät hälypilvet pimentävät taivaan.
Ja tämä on tosiaan vasta alkua.
Upea Go Dig My Grave -avaus kertoo, millaisissa maailmoissa Lankum tällä hetkellä liikkuu. Irlantilaisen folkin traditiot ovat edelleen yhtyeen peruskiviä, mutta niiden varaan on kasattu entistä jylhempi ja traumaperäisempi kokonaistaideteos, jossa vähäisinkin armo joutuu puristumaan ilmoille ankarien drone-vallien välistä. Swansin ja The Bad Seedsin kuvaelmiin rinnastuva kadotuksellisuus on kuitenkin vain yksi musiikin monista heijastuspinnoista. Levyn uumenista löytyy myös mutkaton folkpunk-remmi, joka rakastaa karkeaa kauneutta ja näkee kuolemassa elämän kaikkinaisuuden.
Suoranaiseksi katsomukseksi False Lankumin kontrastit määrittyvät päätösraidalla The Turn. Kappaleen painokkaat lauluharmoniat kietoutuvat ylpeäksi yhteisöllisyydeksi, joka voimistuu ajan henkeä uhmaavaksi vastarinnaksi. Niidenkin kohtalona on kadota hyökyjen alle, mutta tyhjyyteen jää elämään toivo. Ehkä ihmiset ehtivät kääntyä ennen tuhoa. Ehkä he löysivät toisistaan lohdun ja viisauden.