Yksi itselleni kaikkien aikojen tärkeimmistä albumeista, Pink Floydin ikoninen Wish You Were Here, täyttää tänään 50 vuotta.
Wish You Were Here on albumi, jolta en tätä nykyä muuttaisi mitään. Se on aika harvinaista, puhuttiinpa ihan minkä tahansa genren musiikista tai levystä. Asia ei ole kuitenkaan aina ollut näin, sillä levy vaati aikojen saatossa todella paljon kuuntelua erilaisissa olosuhteissa, ennen kuin se toden teolla avautui.
Ensimmäisillä kuunteluilla 2000-luvun alussa mieleen ei jäänyt juuri muuta kuin mielenkiintoisella tavalla vetoava tunnelma, joka pikkuhiljaa houkutteli kuuntelemaan levyä lisää, mutta en voi parhaalla tahdollakaan väittää, että Wish You Were Here olisi jo tuolloin ollut itselleni jonkinlainen mestariteos. Ajatukset olivat lähes päinvastaisia. Ihan ensimmäiset tuumailut lukioikäisenä olivat ennemmin sitä luokkaa, että mitä ihmeellistä tässä levyssä nyt muka on, kun sitä niin kovasti on hehkuteltu, ja isot pojat aina kertovat, että tämä on täydellinen levytys. Seuraavat vuodet osoittivat, että teos vaati eräänlaisen pitkäaikaisen kumppanuuden ja omaa kypsymistä, ennen kuin kykenin täysin kommunikoimaan sillä soivan musiikin kanssa.
Tästä alkoi lopulta sellainen aika, jonka myötä Wish You Were Here päätyi ikään kuin vahingossa jatkuvaan kuunteluun. Seuraavan vuosikymmenen varrella levyn pariin palasi aina hyvin erilaisissa tunnetiloissa. Se soi kotona ihan vain taustalla, tutustuin Pulsen (1994) kaltaisiin Pink Floyd -keikkatallenteisiin joilla levyn kappaleita oli mukana, levy toimi joskus illanistujaisten etkoilla fiilistelymusana, toisinaan se soi kotimatkalla laskuhumalan sävyttämänä, leppoisina kesäöinä järvien rannoilla, ulkomailla reissatessa ensimmäisenä levynä heti aamulla, festareilla yön viileydessä ja ihan vain luurit päässä, keskittymällä täysin vain levyn antiin.
Albumista tuli kuin varkain tärkeä osa omaa elämää musiikin suhteen, ja lopulta sitä rupesi miettimään tarkemminkin, mikä albumissa vetoaa niin paljon, että se tuntuu synkimmästä toivottomuudesta ja nihilismistä aina toiveikkaimpaan rakkaudellisuuteen yltävästä monikerroksisesta tunnelmastaan huolimatta sopivan melkeinpä mihin tahansa mielentilaan.
Wish You Were Heren 45 minuuttia tiivistyvät muutamaan tärkeimpään asiaan, jotka tekevät itselleni parhaista levyistä niitä täydellisimpiä kokemuksia: Albumi on tunnetiloiltaan mahdottoman inhimillinen, aito, välitön, intohimoinen, ristiriitainen ja rehellinen. Avoimesti rumankaunis ja kauniinruma. Eli itse asiassa juuri sitä, mitä arvostan ihmisissäkin. Se ei ole vain ”progea” tai ”rockia” tai mitään muutakaan musiikin lajityyppiä. Se on aika monella tavalla irtaallaan ajasta ja kaavoista. Jos sen pistäisi ihan pieniin osasiin musiikin termein, voisi sieltä seasta löytää ihan kaikkea aina popista rockiin ja elektronisuuksista bluesiin ja jazzista klassiseen, mutta kaikkien tällaisien termien mainitseminen tuntuu jotenkin pinnalliselta tässä kontekstissa, koska albumilla ei ole kyse musiikin rakentelusta jonkinlaisena palapelinä.
Wish You Were Here on ennemmin inhimillistä, sekä oman pään sisäistä että muiden kanssa kanssakäymisessä elävää ristiriitaa musiikin kautta ilmaistuna. Se on albumi, joka on todennäköisesti syntynyt ennemmin ”vahingossa”, tekijöidensä osasien summana ja itsensä kuljettamana kuin suunniteltuna ja kaavailtuna kokonaisuutena. Aikana, jolloin Pink Floydin toiminnan ainoa mahdollisuus oli antaa musiikin viedä mennessään, kun muut liitokset alkoivat jo hieman natista, kuten seuraavat vuodet yhtyeen historissa todistivat.
Myös jokainen albumin yksittäinen kappale olisi mahdollista pirstoa osiin ja ihmetellä jokaisen melodian, kitarasoolon, kertosäkeen, soundien ja jokaisen osasen ihmeellisyyttä aina David Gilmourin maagisista kitaroista, Roger Watersin tunnistettavista bassokuvioista ja Nick Masonin hienovaraisista rumpaloinneista Richard Wrightin huumaaviin koskettimiin saakka, mutta tämäkään ei tekisi oikein oikeutta levylle, joka on ihan puhdasta fiilistä.
Siitä hetkestä lähtien, kun Shine On You Crazy Diamondin ensimmäiset unenomaiset kosketinmatot lähestyvät horisontista, saaden jumalaisen kitaraintron ja erään koskettavimmista kertosäkeistä rinnalleen, kunnes albumi vie karun kauniin Welcome to the Machinen ja lähes paatoksellisen Have A Cigarin kuumottavuuden kautta jälleen elämän kauneuden äärelle Wish You Were Here -nimikkokappaleen ulottuvuuksiin, palaten sitä kautta jälleen Shine On You Crazy Diamondin tunnelmiin kappaleen toisessa puolikkaassa, joka sulkee ympyrän kenties täydellisimmällä tavalla modernin musiikin historiassa. Periaatteessa näin helppoa on niputtaa albumi nimeltään Wish You Were Here, mutta juuri nyt levyn äänimaisemien kadotessa jälleen horisonttiin ja pyyhkäistessäni täyttymyksellisen olotilan keskellä kyyneltä silmäkulmastani, tuntuu kuin hyvästelisi jälleen vanhan ystävän. Samalla tajuan jälleen tähän levyyn muodostuneen tunnesiteen, jolle on vaikea tehdä oikeutta sanoin.
Wish You Were Here on ennen kaikkea albumikokonaisuus ajalta, jolloin albumikokonaisuudet merkitsivät vielä enemmän kuin nykyään. Se nousee lopulta parhaalle tasolleen kuulokkeilla kuunneltuna, täydellisen rauhallisessa olotilassa, mielellään vinyylikokoisia kansia tutkien ja sanoituksia lukien. Monet albumin ulottuvuuksista ovat auenneet minulle vuosien kuluessa, pala kerrallaan, ja samalla kun oma elämänkokemus on karttunut. Jos aiemmin sanoin, etten muuttaisi levyltä nuottiakaan, niin itse asiassa en muuttaisi koko levykokonaisuudesta mitään. En nuottiakaan musiikista, vetoakaan kansitaiteista, riviäkään sanoituksista tai mitään muutakaan. Niin tärkeä kokonaisuus Wish You Were Here on itselleni, ja luulenpa että tämä mainitsemani kumppanuus tulee jatkumaan elämäni loppuun asti.
Teksti: Aki Nuopponen