Mitä pidemmälle musiikkibisnes etenee, sitä enemmän varman päälle artistit pelaavat. Sen näkee parhaiten musiikillisesti mahdollisimman samankaltaisena pysymisenä, että jo saavutetut kuulijat eivät vain säikähtäisi liian radikaaleja muutoksia.
Onneksi on myös säännön vahvistavia poikkeuksia. Yona ei ole jäänyt koskaan polkemaan urallaan paikoilleen ja tyytynyt tekemään ”lisää samaa”, vaikka juuri ilmestynyt Eden-albumi on jo artistin yhdeksäs.
Sovitun haastatteluajan koittaessa Yonaa ei tavoiteta. Kauan ei kuitenkaan mene, kun artisti soittaa takaisin ja pahoittelee tapahtunutta. ”Kai näitä pitäisi merkitä kalenteriin”, hän juttelee yhtä paljon itselleen kuin haastattelijallekin. Jos julkisuudesta Yonasta on tullut mieleen omaa polkuaan kulkeva luonnonlapsi, mielikuva vastaa hyvin todellisuutta ainakin tällaisissa kohtaamisissa.
Homma kuitenkin hoituu aivan kotvasen kuluttua, kun laulaja ja laulujensa tekijä saa vaatteet ylleen. Hän on ollut hetki sitten vielä uimassa.
– Tosi hyvää kuuluu kyllä nyt, Yona, oikealta nimeltään Johanna Rasmus vastaa kysymykseeni kuulumisista.
– Olen harjoitellut hyväksymään sen, että kuuluu hyvää. Yhdessä viime levyn tärkeässä biisissä Irti kysyin ”uskallanko päästää mun peloista irti”. Sitä mä olen nyt oppinut.
Edellä mainittu viime levy on kolme vuotta sitten ilmestynyt Uni johon herään. Sitä voi huoletta luonnehtia menestysalbumiksi, sillä se niitti useammankin viiden tähden arvion ja nousi Suomen virallisen listan ykköseksi fyysisten levyjen puolella. Lisäksi se toi Yonalle Teosto-palkinnon ja Emma-palkinnon Kriitikon valinta -sarjassa.
Miten ihmeessä tällaiselle menestykselle lähdetään luonnollisesti tekemään seuraajaa?
– Onhan se totta kai hirveän kannustavaa. Se oli käänteentekevä juttu mun elämässä ja koko se elämänvaihe, mitä levy kuvastaa. Se on johdattanut mut tähän päivään.
– Olen joutunut karistamaan tosi paljon sellaisia odotuksia, vääränlaisia suuntia. En voi tehdä toista sinfislevyä – tai voisin, mutta ei kiinnosta. Mulle itselle on ollut tosi selvää, mihin mä lähden. Se on vaatinut rohkeutta ja eteenpäinsuuntautuneisuutta. Mutta sitä mulla on aina onneksi ollut ja siinä mä olen aika hyvä.
Uni johon herään tehtiin Tapiola Sinfonietan kanssa, joten levyä voi toteutuksensakin puolesta luonnehtia spesiaaliksi. Eden ei ole tekijälleen kuitenkaan yhtään vähemmän merkityksellinen.
– Mulle ei ole olemassa ”välilevyjä”, mitään turhia levyjä. Uni johon herään kurkotteli taivaisiin. Eden taas katsoo peiliin, syvälle sisälle. Jotkut levyt on grandioosimpia. Jotkut on tosi pieniä. Mulla ei ole olemassa sellaista Yonan tavaramerkkilevyä. Ehkä mun kolme ekaa levyä on sellainen trilogia, mutta siitä lähtee sitten yksittäiset albumit.
Julkisesta keskustelusta ja valtion virallisista kannoista huolimatta taiteilijuus ei ole tekijöilleen kevyt harrastus, vaan voimavaroja kuluttava oikea työ. Siihen peilattuna Yonan tahti tuntuu melko rivakalta. Yhdeksän omaa albumia on syntynyt 14 vuoden aikana.
– Joo, kyllähän laulujen lunnaat on aina suuret. Kyllä mä vielä elän ja hengitän. Tuo on just sopivasti, mutta en olisi kyllä yhtään enempääkään pystynyt tekemään. Mutta en olisi vähempääkään jaksanut tehdä, mä olen vaan sellainen.
Edeniä Yona on kuvaillut levyksi, jollaista hän ei ole koskaan ennen tehnyt. Mikä siis on muuttunut?
– Se on mun elektronisin levy. Tämän työnimi oli teknolevy. Olen aina ihaillut tietynlaista teknoa. Mun tuottaja Mauri Syrjälä on aktiivinen klubimusakentällä ja tuottaa myös omaa elektronista musiikkia Rizio-nimellä. Meillä on Maurin kanssa hyvä taiteellinen suhde. Tuntui luontevalta lähteä kokeilemaan tällaista. Mutta siellä on tosi paljon livesoittoa ja bändisoundia. Olen pyrkinyt siihen, että joissain biiseissä on hirveästi sanoja, mutta olen myös ajatellut, kuinka vähän voi sanoa ja kertoa silti jonkun tosi ison asian.
– Toisaalta olen aina myös halunnut kansan sydämiin. Mulla ei ole koskaan tarkoituksenmukaista tehdä mitään sellaista, jota ei ymmärrettäisi, vaan päinvastoin. Että siihen voisi mahdollisimman moni samaistua, mutta se olisi silti jännittävää.
Artistit elävät tietysti tasapainoisesta urasta, mutta myös menestyksestä ja sen tuomasta varmuudesta. Tuntuiko sinusta, että viime levyn menestys ikään kuin antoi sinulle ”virallisen hyväksynnän” vai kuittasitko sen vain hyvänä palautteena, jolla ei ole sen enempää merkitystä tekemiseesi?
– Mun päässä se menee enemmänkin niin, että virallinen hyväksyntä tuntuu kyllä hyvältä, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, miltä tuntuu virallinen halveksunta. Voi saada vaikka mitä palkintoja, mutta pelkään koko ajan, milloin kaikki romahtaa.
– Niin kuin mä tällä uudella levyllä kerronkin Joki-kappaleessa. Päädyn siinä lopulta vapautukseen, että antaa kaiken tapahtua, antaa sen joen vaan virrata. Vaikka tapahtuisi mitä asioita, hyviä tai huonoja. Olen tosi kiitollinen palkinnoista ja ne on olleet mun egolle buustia, jota olen tarvinnut, mutta ne on asioita, joita mietin hirveän vähän.
Liittyykö tähän romahduksen odottamiseen myös Edenin avauskappaleen Adam ja Even ensirivit: ”Näit mun lauluja luonnost ja rauhast / kukaan ei jaksa kuunnella / suurimman osaa mielestä tylsii, hieman vaivaannuttavii aiheita / kun kaikki haluu vain bailaa / vaikkei kenelläkään ei oo enää ees hauskaa”?
– Se on ylipäätään meidän ajasta, kulttuurista ja halusta ravistella meidät hereille unesta. Ettei oltais niin automaatiolla, vaan tehtäisiin jotain oikeasti merkityksellistä. En osaa, enkä välttämättä edes haluakaan selittää sitä täysin auki.
– Miten sä sen koit?
Että tekstintekijä on turhautunut siihen tekemiseen. Onko tekeminen tarpeellista edes itselle?
– Olen ollut tuossa vaiheessa turhautunut siihen, että vaikka mä olen näyttänyt naamaani Nelosen ohjelmassa, niin yksikään mun kappale ei ole kertaakaan soinut siellä kanavilla. Perusteluksi tälle olen sieltä suunnasta saanut, että musiikkini on ”liian hyvää, helmiä sioille”. Tuon kyseisen kohdan tekstistä olen varmaan mielessäni kohdistanut suoraan sinne, mutta toisaalta tätä koko aikaa ja kulttuuria kohtaan.
– Se kertoja, joka ei välttämättä ole Johanna Rasmus, yrittää sanoa, miksi meidän ympärillä on pelkkää höttöä, kun nyt eletään vakavia aikoja. Meilläkin on sodan uhka. Pitäisi vakavoitua, kokea jotain oikeaa. Jotain sellaista siinä varmaan haetaan.
Kun mietit aiempia levyjäsi, kuuletko niistä oman henkilökohtaisen elämänvaiheesi ja sen fiilikset?
– Kyllä, ihan täysin. Ja tämäkin levy on täysin kuva mun elämästä, mitä nyt on tapahtunut ja mitä asioita kelailen. Hirveästi olen keskittynyt just siihen, että löydän rauhan aina siellä, missä mä olen, vaikka miten kauhea tilanne olisikaan ympärillä. Se Eden on kuva jostain sellaisesta itsemyötätuntoisesta hyvästä paikasta itsensä sisällä.
– Löysin sinne Edeniin Vain elämää -pöydässä. Mulle oli oikeasti ihan hirveätä se, että piti istua paikallaan niin paljon. Se oli ihan kidutusta, kun olen aika eloisa ihminen. Mä vaan keksin sellaisen paikan mun sisälläni. Istuin hiljaa, muitten suut liikkuu, ehkä jopa kuuntelenkin niitä, mutta samalla menen sinne rauhalliseen paikkaan, joka on mun sisällä. Sinne pitää vaan löytää Portti, mikä on myös kappale tällä levyllä.
Musiikinteossa usein asetetaan tietoinen analysoidusti tekeminen ja vaistonvaraisuus toistensa vastinpareiksi. Kumpaan itse kallistut?
– Itse teen tosi vaistonvaraisesti ja siksi ehkä tykkäänkin, että on joku teema, joku kehys, jonka sisällä liikun. Muuten menisin aivan yli äyräiden. Yleensä tiedän levyn nimen jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Jopa jo ennen kuin on edes biisejä valmiina.
Nimi siis määrittelee sisältöä?
– Joo. Tämä voi tulla siitä, että mun isä on saarnaaja. ”Ai, isällä on saarna sunnuntaina. Mikäs on aihe? Ai armo?” Eli siitä vaan Raamatun kohdat kehiin ja joku koskettava tarina kylkeen.
Tämä tarkoittaa myös sitä, että pystyisit tekemään samasta teemasta erilaisiakin levyjä riippuen ajankohdasta tai fiiliksestä?
– Kyllä. Sen takia tykkään tehdä kahta levyä päällekkäin. Mulla on muunlaisiakin ajatuksia, joita sysään aina sille seuraavalle levylle. Jokaisella levyllä on aina yleensä biisi, joka on jäänyt edelliseltä levyltä pois. Niin kuin esimerkiksi tässä on Kaikki on lainaa ja Eden.
Onko ne yli jääneet biisit myös portteja sille seuraavalle levylle? Suuntaviivoja, jotka määrittelee tulevan suunnan?
– Joo, todellakin. Esimerkiksi tämän levyn viimeinen biisi Joki antaa erinomaisen osviitan kymmenennelle levylle… Tai en mä voi paljastaa!
Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 8/24.