1990-luku oli suomalaisen erikoismusiikin kulta-aikaa. Erityisesti oululaisyhtiö Bad Vugumin katalooki pursusi toinen toistaan erikoisempia, mutta puhuttelevia vaihtoehtobändejä, joista osa on tehnyt mittavan uran, kun toiset jäivät pelkiksi legendoiksi.
Yksi jälkimmäisistä oli haminalainen Sweetheart, jonka tyly ja vääränvänkyrä meteli johdatti johonkin Captain Beefheartin, Tom Waitsin ja noise rockin outoon maastoon eksyttävästä paukkeesta. Nuoret sulkeutuneet miehet pitivät huumaavan kaunista meteliä, joka loi heille maineen vaikeasti lähestyttävinä hahmoina.
Bändi oli liian vaikea yhtälö pyöritettäväksi jäsenille itselleenkin, mutta näkyvimmin musiikintekoa jatkoi kitaristi-laulaja Janne Westerlund (s. 1973), ensin elektronisemman Chainsmokerin nimissä, sitten erilaisten spesiaaliprojektien riveissä, kunnes löysi oikean väylän ja tyylin Plain Riden ja soolotuotannon myötä.
Circlessä hän on vaikuttanut yli 20 vuotta, jonka aikana hänen roolinsa on hissuksiin myös kasvanut. Circle-johdannaisessa Pharaoh Overlordissa on henkilökohtainen Niin merkittävän panoksen kuin Circle onkin jäljittelemättömällä tyylillään jo nyt jättänyt, on Westerlundin oma musiikki ollut ehkä vieläkin puhuttelevampaa. Hän saa pienin nyanssein, usein karuilla sovituksilla luotua valtavan määrän tunnetta sävelten ympärille.
Plain Ride sai alkunsa surusta, mutta ajan mittaan kokoonpano teki kaikkiaan viisi albumia ennen kuin omalla nimellä henkilökohtaisimman ilmaisun paikan. Westerlundin soolotuotannosta löytyy yksittäisiä helmiä kuin hienoja albumikokonaisuuksia. Juuri ilmestynyt Talvikaravaani on kuitenkin kuin kaiken aiemmin murusiksi jauhava mylly, jonka lopputuotteena on samoista laadukkaista raaka-aineista leivottu artistin täysipainoisin ja koskettavin levy.
Koska musiikki alkoi merkitä elämässäsi enemmän kuin muille ikäisillesi satunnaiskuuntelijoille?
– Jos ei lasketa mukaan sitä, mitä lapsena kotona soitettiin, jossa otti jotenkin itsestäänselvyytenä kaikki Beatlesit, Paul Simonit ja Woody Guthriet, niin heräsin musiikkiin varhaisteininä, kun löysin punkin. Silloin tuntui, että rupesin itsenäisenä olentona kuuntelemaan musiikkia. Samoihin aikoihin aloin tehdä musiikkia oikeasti. Eli soittaa punkia helvetin kovaa. Kyllä mä sen katsoisin lähtölaukaukseksi.
– Silloin kun en ollut vielä varma, mitä tekisin musiikilla, niin opiskelin klassisen kitaran soittoa. Ajattelin, että se olisi kiva harrastus. Mutta sitten kun tuli punk ja sitä seuranneet omat musiikit, niin klassinen kitara jäi.
Oliko jo tuolloin omaa bänditoimintaa?
– Oli. Kehtaanko mä sanoa sen nimeä? Se oli punkbändi nimeltä Saaste. Sen jälkeen siitä tuli vähän kokeellisempi ja nimeksi Maanisdepressiivinen Psykoosi. Varmaan just psykan kirjasta oli luettu siitä. Siitä melkeinpä samasta porukasta muodostui Sweetheart.
Se ylittikin uutiskynnyksen indiemöykkään hurahtaneiden musamaanikkojen parissa. Bändin narratiivi tuntui olevan hyvin vahvasti ”kuinka pikkukaupungin erilaiset tyypit löysivät toisensa.”
– Toi oli ihan ilmiselvä kuvio. Mikä vähän huvittaakin, koska me näytettiinkin tismalleen samalta ja oltiin lähes kaikesta samaa mieltä, ellei sitten dramaattisesti tapeltu. Ainoa, mitä piti vähän etsiä, oli toinen kitaristi. Katsottiin, että Jääskeläisen Pekka rinnakkaisluokalta oli järkyttävä hippi eli väärää jengiä, mutta tiedettiin, että se osasi soittaa ja oli ihan mukava tyyppi, niin kysyttiin sitten häntä mukaan. Pekka sanoi kyllä, eikä siinäkään mennyt kuin puoli vuotta, niin sekin leikkasi tukkansa.
– Tuollaisessa pikkukaupungissa (Hamina) on se hyvä puoli, että ulkopuolisuuden kokemus on helppo puhaltaa täyteen henkeen, mikä sitoi meidät tiukasti yhteen ja kasvatti muhisevaa kiukkua, mikä johti siihen, että treenattiin mielettömän paljon. Eihän meillä ollut käsitystä, mikä on normaali määrä. Meillä se saattoi olla joka päivä.
Nuorena perustetuista bändeistä tulee usein väkisinkin tiukkoja, koska ei ole muuta tekemistä ja kaikki mielenkiinto keskittyy bänditoimintaan, mikä tuossa vaiheessa on pelkkää treenaamista.
– Siihen liittyy myös se, että kun seuraa musiikkia armottoman aktiivisesti, se muodostaa oman maailmansa paljon tiiviimmin kuin mikään sen jälkeen. Olihan se mustavalkoisuus aika hassuakin, kun sitä jälkeenpäin katselee. Mutta kyllä siitä tulikin tiukka ja omalaatuinen bändi.
– Eikä me tiedetty sitäkään, mikä on normaali metelin määrä. Meidän treenikämppä oli kirjaston kellaritiloissa, jossa oli kovat betoniseinät. Tilaa ei ollut akustoitu millään tavoin. Väännettiin vahvarit siellä käytännössä täysille. Ne oli kuitenkin satawattisia. Japa (rumpali Jarno Pousi) soitti jo silloin seisaaltaan, jotta se pystyi hakkaamaan mahdollisimman kovaa. Esikuvia oli esimerkiksi Birthday Party ja Jesus & Mary Chain. Noi kaikki kun yhdistää, niin se oli sellaista masokistista nautintoa. Mua hämmästyttää, ettei meistä kukaan menettänyt kuuloaan.
Eräällä ystävälläni puhkesi tinnitus Sweetheartin keikalla.
– Voi ei. Jollain Semifinalin keikalla ihmiset tanssi niin, että jonkun takaraivo osui yhden kaverin naamaan ja siltä murtui nenä. Tuntui että oli itse siihen syyllinen. Touhu saattoi olla rajua. Se väkivaltaisuus oli kuitenkin sellaista introverttiä, kun vertaa rehtiin rockiin tai heviin. Mä luulen, että se lähti ihan hermostuneisuudesta, turhautumisesta ja kaikista meidän epävarmuuksista.
Joka ei teitä tuntenut, niin näyttihän se vähän pelottavalta. Sisäänpäinkääntyneitä eli arvaamattomia tyyppejä soittamassa kirskuvaa metelirockia.
– En itsekään tajunnut sitä. Yhden Tavastian-keikan jälkeen (kuvanveistäjä) Schroderuksen Kimmo, jonka kanssa olin siihen aikaan aika paljon tekemisissä sanoi, että jos se ei tuntisi mua, niin se ei uskaltaisi tulla kymmentä metriä lähemmäs. Mietin, että enpä ole asiaa tällä lailla ajatellut.
Sweetheart levytti koko uransa ajan Bad Vugumille, jolla oli tuolloin kova maine oudon suomalaisen vaihtoehtomusiikin julkaisijana. Bändikatraaseen kytkeytyy vahvasti esimerkiksi Radiopuhelimien ja Circlen varhaistuotanto. Muodostuiko bändien keskuudessa yhteisöllistä toimintaa?
– Se syntyi Bad Vugumin ympärille ihan sattumalta ja julkaisupolitiikasta johtuen, mikä pohjautui tietynlaiseen arvaamattomuuteen, kokeellisuuteen ja jonkun verran hc:n perintöön. Mutta sitä kautta syntyi bändien kesken yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi hyvin varhaisessa vaiheessa Radiopuhelimien kanssa. Ne oli ihan älyttömän kivoja ja otti meidät kiertämään kanssaan. Tehtiin ensimmäinen oikea kiertue just Puhelimien kanssa. Samoihin aikoihin tutustuin Lehtisalon Jussiin (Circle). Meidän ystävyys on kantanut sieltä saakka. Niiltä tiimoilta syntyi merkittäviä kohtaamisia.
Jotenkin Sweetheartin tarinaan kuuluu sekin, että se ei olisikaan voinut kantaa neljää albumia pidemmälle. Äärimmäisyydestä olisi pitänyt lähteä liian selvästi eri suuntaan, että se olisi tavoittanut selvästi lisää ihmisiä.
– Se oli hirveän kuluttavaa ihan fyysisestikin. Oltiin niin marginaalibändi, että se alkoi painamaan, että ajetaan vaikka Joensuuhun keikalle. Siellä on 15 ihmistä, yöllä on pakko lähteä kotiin, koska ei ole varaa hotelliin. Me kaikki ymmärrettiin musiikillisen kehityksen kautta, että tietty sofistikoituneisuus ei kuulu siihen bändiin. Eikä se oikein luonnistunutkaan meiltä. Tuli olo, että pitäisi tinkiä laadusta. Se piti pistää säpäleiksi. Siihen kuului myös riitelyä, mikä on jälkikäteen tietenkin unohdettu. Oli ihan selvää, että tämä ei kestä liitoksissaan mitenkään. Alkoi kiinnostaa täysin erityyppinen musiikki. Niistä Sweetheartin maneereista ei saanut enää riemua.
Sen jälkeen – ja oikeastaan myös Sweetheartin aikana – olit mukana kaikenlaisissa ilmeisen projektiluonteisissa kokoonpanoissa, mutta kaksi albumia tehnyt Chainsmoker taisi olla enemmän sinun juttusi?
– Se oli aika paljon mun ja Pekan juttu. Se lähti siitä, kun mua alkoi kiinnostaa, mitä elektronisilla laitteilla voi tehdä. Jälkeenpäin ajateltuna se oli aika ilmiselvä vastareaktio. Ja jos miettii jotain Ektroverdeä tai Kirvastoa, niin Jussilla oli jo silloin verissä, että startataan projekti ja tehdään vaan levy eikä ihmetellä. Sillä on ollut se ajatus kaikki nämä vuodet. Ei niiden – mun kannalta ainakaan – ollut tarkoituskaan olla bändimäisempiä juttuja.
Oliko seuraava merkittävä vaihe urallasi Circleen liittyminen?
– Sunrise (2002) oli ensimmäinen Circle-levy, jossa olin mukana. Se oli sitä aikaa, kun meillä oli vielä Chainsmoker. Se oli muistaakseni viime vuonna, kun hoksasin, että tässä on 20 vuotta heilahtanut.
Miten ajatus bändiin liittymisestä sinulle myytiin?
– Ei Jussin sitä paljon tarvinnut myydä. Se vaan soitti yksi sunnuntaiaamupäivä kysyäkseen asiaa ja sanoin, että ehdottomasti. Taisin kysyä, että mitenkäs me aloitetaan ja se vastasi, että meillä on tässä nyt puolentoista viikon päästä kiertue. Selvä, pitää vissiin aloitella (treenaamaan) tässä lähipäivinä. Se oli aika pikainen päätös.
Oliko mitään puhetta roolistasi? Mitä sinulta bändiin haluttiin?
– Kyllä me aika hyvin tunnettiin. Läheteltiin toisillemme esimerkiksi musakasetteja postitse ja tuli puhuttua paljon muistakin asioista. Ja kun se tunsi mut niin hyvin, niin ei sen tarvinnut mua mitenkään evästää. Siihen Circle-ideologiaan kuuluu, että kun bändiin tuodaan sisään uusia ihmisiä, niin niitä ei yritetäkään purkittaa mihinkään olemattomaan Circle-muottiin. Kaikki saa tarjota mitä vaan. Mulla on ehkä hiukan aikojen saatossa rooli kasvanut biisinteossa. Mutta ei missään tapauksessa lähellekään niin, että mulla olisi päävastuu. Se todellakin jakautuu.
Julkaisit musiikkia myös Plain Riden nimellä, jossa oli soolotyön kaltainen leima, vaikka bändi olikin. Myös tyyli pelkistyi.
– Siihen vaikutti pari seikkaa suuresti. Tietenkin Härkösen Killin (Westerlundin tyttöystävä ja Chainsmokerin saksofonisti) itsemurha. Koin vahvasti kaiken sen surun keskelläkin, että ei ne koneet puhu mulle. Tunsin voimakkaasti, että se on aika perinteinen alusta, mikä kuljettaa niitä biisejä. Halusin, että ne on mahdollisimman helposti aukeavia, että päästäisiin mahdollisimman lähelle toista ihmistä. Se sanelisi sitä muotoa. Silloin laitoin estetiikan romukoppaan. Tunsin, etten tee sillä mitään.
Tämä tulee mieleen myös uudesta Talvikaravaani-albumista. Sen äärimmäinen pelkistyneisyys on tunteita herättävää. Lauluissa ei ole kerrassaan mitään ylimääräistä, mutta valtavasti tunnetta.
– Pyrin tiettyyn selkeyteen. Tietenkin siinä on taustalla sekin, että mun hermot ei kestä mitään turhaa. Silloin on luonteva tapa tehdä niin, että miettii, mitkä elementit kantaa biisin juuri ja juuri. Koska siitä syntyy se jännite. Jos biisiä ajattelee vaikka siltana, joka on niin heikko, että se kantaa just ja just, niin silloin musta on jännittävää kävellä sitä siltaa pitkin.
– Jos laulaa asioista, jotka on hyvin vaikea hahmottaa, ymmärrän varsin hyvin, että on pakkokin käyttää vertauskuvallista kieltä, jossa on symbolisiakin tasoja. Kyllä mä joskus ajattelen omista teksteistäni, että hitto mitä höpinää. Ajan mittaan hahmotan mitä siinä oli. Mä luulen, että tämä on aika yleinen tunne niille, jotka kirjoittaa paljon.
Uusi levy on paitsi mykistävän hieno, myös kiehtova siinä, kuinka yhtenäisen maailman se lauluillaan rakentaa. On helppo ymmärtää, miksi juuri nämä laulut ovat levyllä.
– Siinä onneksi kävi niin, miten joskus käy, että aloittaa täydestä kaaoksesta ja sohii menemään jossain pimeässä pusikossa. Biiseissä on johdonmukaisuutta suhteessa toisiinsa, että mä itse asiassa vähän hämmästyin, että ne muodostaa niin selkeän maailman.
– Mulla oli tietoisesti biiseissä eri kertojia, about parin-kolmen eri sukupolven näkökulmista. En halunnut, että siitä tulee mikään pointti enkä syöttänyt sitä ajatusta edes itselleni, mutta sitä kautta haluan tarkastella niitä kysymyksiä.
– Yksi toistuva teema on muutos. Se tapahtuu graafisimmillaan fyysisen vammautumisen kautta tai se voi olla joku ajatus, mikä kääntää elämän pikkuisen eri asentoon. Tai joku ihan yksinkertainen asia, niin kuin Pimeydessä vastaavassa. Vaikka se on hyvin symbolipohjainen teksti, niin siinä kuitenkin päähenkilö lopulta kävelee pois tilanteesta.
Yksi levyn kiehtovimmista teksteistä on heti ensimmäisenä kuultava nimiraita. Mikä sen tarina on?
– Siinä on hyvin väljästi kehyksenä mun isoisän tarina. Hän kuoli, kun olin jotain 10–12-vuotias. Ihmisestä huomaa, jos hän on joutunut kokemaan kovia. Hän oli sodassa ja luulen, että monissa muissakin suvuissa on se sama tarina. On varmaan tutkittukin, kuinka monta sukupolvea sotatrauma kestää.
– Siihen nousi myös nykymaailman tilannetta, mikä on nostanut mussa sodanvastaisuutta ja heräämistä laajemminkin yhteiskunnallisiin asioihin. Luulen että saan tarinan kautta paremmin otettua kantaa. En ole sinänsä minkään puolesta tai mitään vastaan, mutta taustalla on tietty pakkohavahtuminen yhteiskunnallisiin asioihin.
– Joku sotaan lähtökin on todennäköisesti hyvin arkinen tilanne. Kun sota lähestyy, niin ilmapiirihän muuttuu sellaiseksi, että sitä arkistetaan. Vaikka se, mitä huomaan nyt yhteiskunnallisessa ilmapiirissä. Militarisoituminen on tullut ikään kuin itsestäänselvyytenä. Ja se tulee aivan varmasti pikkuhiljaa vain nousemaan niin, ettei me kohta havaita sitä. Kohta se sotaan lähtö on vain tilanne, jossa miettii, että otinkohan mä varmasti tarpeeksi Buranaa mukaan.
Itselläni tuli Talvikaravaanista tunne, että tämä on sinun magnum opus, se teos, jota kohti ollaan aiemmista, hyvistäkin levyistä huolimatta menty. Että tässä ilmaisusi ja taitosi ovat tiivistyneet parhaalla mahdollisella tavalla. Asia saattaa näyttäytyä tekijän näkökulmasta erilaiselta, sillä tuskin heti levyn valmistuttua ja kauan siinä kiinni oltuaan jää kyseenalaistamaan koko levyn ideaa?
– Kun levy on valmis, niin siitä saa säännönmukaisesti tietynlaisen masennuksen. Olen havainnut, että se reaktio toistuu, joten pystyn kamppailemaan sitä vastaan paremmin kuin aiemmin. Se kuuluu kuvaan, luulen että se on ihan älyttömän tavallista. Se ei sinänsä kammoksuta mua. Yleensä levyn hahmottaminen vie niin kauan, että en ensimmäiseen neljään tai viiteen vuoteen osaa sanoa, mikä sen mahdollinen arvo on tai menikö se ihan nappiin vai ei. Välitön reaktio on kuitenkin aina, että siinä se nyt oli, mitäs tässä nyt sitten.
Oliko sinulla aikoinaan henkistä tai fyysistä kynnystä ikään kuin astua esiin omalla nimellä omana itsenä vuosien bänditoiminnan jälkeen?
– Ihan ensimmäisten sooloesiintymisten myötä vasta tajusin, että se on ylipäätään mahdollista. Mulla oli ollut se paine tutkia, saanko täysipainoisesti tehtyä yksin. Siltä pohjalta, että siinä on vain kitara ja ääni. Halusin tehdä sitä kokeilun ja uuden lähestymistavan takia. Tuntui luontevalta, että voi tehdä kumpaakin. Ne ei sulje toisiaan vähääkään pois. Tekemisen tapa on niin erilainen vaikka Circlessä ja soolohommissa, että ei siitä ainakaan mitään henkistä sekamelskaa tule. Totta kai ne ensimmäiset esiintymiset jännitti aivan tolkuttoman paljon. Onneksi ei nykyään enää ihan niin paljon.
Kuinka merkittävää sinulle on, että mukana on bändi, vaikka musiikki julkaistaankin sinun nimelläsi?
Pidän siitä, että ollaan tunnettu Pekan ja Hallion Anssin kanssa toisemme pitkään. Treenitilanteessa ei tarvitse yrittää tehdä vaikutusta, vaan se on tiiviisti keskittyvää toimintaa, vaikka sekoillaan ja lässytetään mitä sattuu. Musta tuntuu, että se on tosi tehokas tapa toimia niin, että kun me käydään tekemässä, se johtaa aika nopeasti päätöksiin mitä tulee vaikka sovituksiin.
– Alkukesästä asti ollaan treenattu nelihenkisenä, kun Kohtamäen Hilla on tullut mukaan. Kun kysyin häntä mukaan, olin täysin varautunut, ettei sillä ole aikaa. Se on lähtenyt tosi kivasti toimimaan.
Olet julkaissut musiikkia 1990-luvun alusta saakka. Sinut tunnetaan ja sinua arvostetaan indie-piireissä, mutta jotenkin olet jäänyt vähälle huomiolle positiivisesta palautteesta huolimatta. Koetko olevasi tietynlainen outsider ja mistä se johtuu?
– Musiikissa haluan kääntyä yleensä aina poispäin ilmeisimmästä. Se voi tehdä sen omaksumisesta vaikeampaa. Olen myös hyvin syrjäänvetäytyvä ihmisenä, millä voi olla jonkinlainen vaikutus siihen ilmiasuun. En millään lailla koe sitä huonoksi asemaksi, vaan se pikemminkin heijastelee sitä jatkuvaa ulkopuolisuuden kokemusta. Enkä sano tätä millään muotoa itsesäälissä kieriskellen, vaan se on tosiasia ja pikemminkin koen, että se on mulle hedelmällisin asema, josta käsin tehdä musiikkia.
Haluaisitko olla enemmän esillä vai onko tämä ideaalitilanne? Tehdä levyjä näin ja esiintyä siellä missä nytkin olet ollut.
– Ei se ideaalitilanne ole. Totta kai kaipaan myös sitä, että jakaa ihmisten kanssa saman tilan ja kokemuksen. Keikkoja tekisin mielelläni paljon enemmänkin, mutta ehkä se vaikuttaa, että asutaan Suomessa, niin käytännössä on melkein mahdoton tehdä elantoa, ainakaan kovin pitkäaikaisesti. Olen kokenut, että siihen pyrkiminen vaatisi multa myönnytyksiä, joita mä en halua tehdä.
Olet valmistunut puusepäksi ja olet toiminutkin alan töiden parissa.
– Huomasin, että pidän siitä, mutta nyt keväällä firmasta loppui työt. Sen jälkeen olen tehnyt lyhkäisempiä keikkaduuneja. Kun aloitin opiskelun, niin mietin, että feidautuisin pikkuhiljaa kohteliaasti kokonaan musiikintekemisestä. Mulla oli aika voimakas tunne, että eiköhän tämä ollut tässä. Siinä ei hirveän kauaa mennyt, kun huomasin, että se on henkisesti kestämätön tila, että olisin aktiivisesti tekemättä musiikkia. Aloin voida huonosti.
Koetko että muusikkoidentiteettisi on persoonassasi vahvin? Kuinka paljon musiikin tekeminen määrittelee sinua ihmisenä?
– Luulen, että siitä on tullut osa identiteettiä. Mutta ehkä se on enemmänkin aktiivisen tekijän identiteetti. Se ei välttämättä tarkoita kapeasti muusikkoutta. Koen hirveän tärkeäksi, että ainakin yrittäisi olla se, joka tekee asioita eikä pelkästään katsele ja koe niitä. Ainakin pyrkii saamaan aikaiseksi jotain, eli tässä tapauksessa itselle tärkeitä biisejä.
– Se on ihan hirveän simppeliä. Mun on mahdoton päästä eroon biisistä, ellen työstä sitä ihan loppuun. Jos se biisi on yhtään mistään kotoisin, niin se voi olla mun päässä vuosikaudet. Eikä se ole siinä vaiheessa enää mukavaa, mutta se on merkki mulle, että siinä kappaleessa on jotain, että se ei suostu itsekseen kävelemään pihalle. Se pitää saattaa. Toki paljon on myös surkeita ideoita, mutta ne häipyy. Ei niille tarvitse tehdä mitään.
Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 8/23.