Steve ’n’ Seagulls -kiertuepäiväkirja, osa 2: Pukumiehet syksyisessä Englannissa

Steve 'n' Seagulls kiertää parhaillaan Iso-Britanniaa ja Irlantia, ja Soundissa päästään mukaan tunnelmiin kiertuepäiväkirjan merkeissä. Päiväkirjan toisessa osassa käydään läpi lähtövalmisteluita sekä kiertueen kolme ensimmäistä keikkaa Stoke-On-Trentissä, Leicesterissä ja Buryssa.
21.10.2025 09:00

Lähdimme Keski-Suomesta matkaan varhain torstaiaamuna ja ensimmäinen varsinainen pysäkkimme oli Sipoossa sijaitseva E-studio. Olemme äänittäneet siellä kolme viimeisintä levyämme, mutta tällä kertaa käytimme studion palveluja harjoitteluun. Halusimme treenata kiertueen kappaleet läpi vielä kerran porukalla ja tehdä tarvittavia muutoksia esimerkiksi korvamonitorointiin. Studiolla meitä olivat vastassa aina yhtä mukavat veitikat Jyri Riikonen ja Abdissa ”Mamba” Assefa.

Herätyskello soi neljän jälkeen perjantaiaamuna sen merkiksi, että on aika siirtyä kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa. Kolmeenkymmeneen laatikkoon ja laukkuun pakatut kiertuekalusto sekä henkilökohtaiset tavaramme katosivat lentokentän uumeniin ja ilmestyivät Lontoon Heathrow -lentokentällä takaisin ulos tunnelista. Aina näin ei ole ollut ja tämä on monesti yksi jännittävimpiä asioita kiertueen alussa. Muistuu mieleeni reissu, kun olimme vuonna 2016 soittamassa showcase- eli näyttökeikkaa Ranskassa Transmusicales-festivaaleilla ja korvamonitorijärjestelmämme sisältänyt loota tuli lopulta perille alle tunti ennen esiintymisen alkua. Ranskalainen lentokenttävirkailija sanoi meille silloin rehellisesti, että hänellä ei ollut mitään käsitystä, missä kadonnut laatikko oli. Jostain he sen kuitenkin kaivoivat esiin. Toisen kerran Lontoon ja Helsingin välillä meiltä hävisi 12 kuljetuskoteloa. Onneksi silloin oli muutaman päivän tauko esiintymisistä. Tällä kertaa ainoa kateissa ollut tavara oli basistimme Luigin puhelin, joka jäi Suomeen. Tällainen asia aiheuttaa näinä päivinä jonkin verran säätöä.

Luigi, Herman ja Hiltunen Lontoon kentällä matkatavaroiden kera.

Lontoossa meillä oli iloinen jälleennäkeminen fanituotemyyjä Chiaran kanssa ja lopulta seitsenhenkiseksi kasvaneen kiertueryhmämme oli aika suunnata tavaroinemme kohti Stoke-On-Trentiä. Ensimmäisenä keikkapaikkana edessämme siinsi The Sugarmill.  

Englannissa on paljon kaunista maaseutua ja nyt se näyttäytyi syksyisenä, mutta kauniin poutaisena. Meillä on ollut useamman kerran kiertueella jonkinlainen teema, liittyen lähinnä pukeutumiseen tai vastaavaan esiintymislavan ulkopuolella. Pohjois-Amerikan -kiertueelle olemme ottaneet joskus permanentit, viimeisin sinne suuntautunut kiertueemme oli voimailuteemainen ja kuljimme ison osan kuukaudesta salihousuissa sekä hihattomissa paidoissa. Ostimme kiertueauton kyytiin silloin myös käsipainoja. On ollut viiksi- ja western-teemaa, mutta tällä kertaa tavoitteena on käyttää lavan ulkopuolella pukua aina joulukuun osuuden loppuun asti. Pari kuukautta kierrettyämme osan vaatteista voi varmaan hävittää heti viimeisen keikan jälkeen esimerkiksi polttamalla. Ehkä olemme saaneet teemaan vaikutteita Eläkeläiset-yhtyeeltä. Näiden valloittavien humppaveikkojen kanssa meillä on ollut ilo keikkailla toisinaan yhdessä Suomessa ja Ruotsissa. Heidän ajaton tyylikkyytensä on ihailtavaa.

Kiertueemme ensimmäinen keikka oli siis Stoke-On-Trentissä. The Sugarmill -klubi on meille tuttu joltain aiemmalta Englannin-kiertueelta ja on tavallaan hyvin perinteinen englantilainen keikkapaikka. Punatiilinen, kenties entinen teollisuusrakennus on ulkoa ja sisältä hieman laittamisen tarpeessa, mutta sieltä löytyvät kaikki hyvän keikkaillan järjestämiseen tarvittavat asiat. Koska kyseessä oli levynjulkaisukiertueen ensimmäinen keikka, oli ilmassa myös meidän osaltamme jännityksen tuntua. Kuitenkin heti lavalle tullessamme klubin täyttänyt yleisö tervehti meitä niin tuttavallisesti huutamalla, että parin biisin jälkeen hiki alkoi virrata ja soitto löysi uomansa. Hyvin menneen keikan jälkeen menimme jututtamaan ihmisiä fanituotepaikalle ja iloksemme yleisön joukossa oli myös muutamia tuttuja edellisiltä kiertueiltamme. Ei siinä muuta, kuin kamat kasaan ja hotellille nukkumaan.

Hiltunen ja Luigi Stoken The Sugarmill -klubin edessä. Kiertueen ensimmäinen keikkapaikka.

Seuraavan päivän lyhyt siirtymä Leicesterin O2 Academy -klubille mahdollisti pitkät ja hyvät yöunet parin huonommin nukutun sekä pidemmän ensimmäisen matkustuspäivän jälkeen. Leicesterin O2 Academy on siisti ja monilta osin toimiva kokonaisuus. Ainoa miinus on, että kahden erikokoisen liveklubin välinen seinä on jäänyt eristämättä, joten yhtä aikaa soitettavien keikkojen bassotaajuudet kuuluvat toiselle puolelle melko hyvin. Yritä siinä sitten soittaa herkkää akustista musiikkia. Keikka oli kuitenkin onnistunut ja tunnelma lauantaihin sopien riehakas. Esiintymisajat ovat täällä mukavia ja keikat alkavat yleensä viimeistään yhdeksän aikoihin illalla. Tämä mahdollistaa toisinaan myös paikalliseen pubikulttuuriin tutustumisen. Leicesterissä sitä oli näköjään juuri sopivasti.

Kolmas keikkapäivä toi mukanaan perinteisemmän englantilaisen sään. Vettä satoi koko päivän joka suunnasta ja erilaisilla voimakkuuksilla. Ajoimme maltillisen matkan Buryyn, joka on Manchesterin laitamilla. Kaupungin keskustassa sijaitseva The Met oli meille uusi tuttavuus ja osoittautui todella mukavaksi paikaksi. Noin 100 vuotta vanhassa salissa järjestetään tiiviisti keikkoja ja alakerran pienemmässä klubissa oli myös tänä sunnuntaina alkuillasta jo yksi keikka. Täällä todella on paljon elävää musiikkia, bändejä, muusikkoja ja yleisöä. Kuten sanottua, perinteitä tähän hommaan löytyy ja ne myös voi aistia. 

Uuden levyn biisit ovat alkaneet asettua hyvin keikkasettiin ja myös soittajien fiilis paranee toistojen myötä. Yleensä se tuntuu kuitenkin menevän niin, että vaikka kuinka harjoittelisi kappaleita etukäteen, ne hitsautuvat lopullisesti kuntoon lavalla ja erityisesti kiertueella peräkkäisinä keikkapäivinä. Toisen ja kolmannen keikan kohdalla huomasin, ettei soittaessa tarvitse ajatella niin paljon, vaan on jo mahdollista antaa tunnelman viedä mukanaan. Myös orkesterimme tuorein jäsen Luigi istuu porukkaan hienosti ja soitto rullaa eteenpäin. Keikkasoittamisessa on kuitenkin isolta osin kyse tunteesta ja ehkä jonkinlaisesta mystisestä asioiden paikalleen loksahtamisesta. Sitä on toisinaan vaikea pukea sanoiksi, mutta jossain hetkessä musiikki vain lähtee liitämään ja kyytiin voi hypätä luottavaisin mielin.

Soiton jälkeen ihmiset tulivat useampaan otteeseen mainitsemaan, että ovat olleet keikoillamme Manchesterissa. On aina ilo kuulla, että useamman vuoden jatkunut työmme näillä seuduilla tuottaa tulosta ja ihmiset haluavat tulla keikoille toisen tai kolmannen kerran. Eräs innokas fani kertoi Buryn keikan olleen hänen 16. Steve’n’Seagulls-keikkansa.

Skotlantilaista maisemaa keikapakun ikkunasta kuvattuna.

Tällä hetkellä ajamme kohti Skotlantia ja ajatuksissa siintää illan keikkapaikka La Belle Angele Edinburghissa. Auton sivuikkunassa vilisee todella kaunista maaseutua ja syksy näyttää tulevan myös tänne. Illalla täytyy muistaa, että emme ole enää Englannissa. ”Hello England” -tyyppinen aloitus ei mene täällä läpi huumorina.

Teksti: Tomi ”Remmel” Tajakka (laulu, akustinen kitara, balalaikka, mandoliini)
Kuvat: Steve ’n’ Seagulls

Lue myös: Steve ’n’ Seagulls Britteinsaarilla, kiertuepäiväkirja osa 1: Lähdön tunnelmaa