Lukemattomat ovat ne yöt, joina olen saapunut nuorena miehenä baarista ja kukkunut hereillä brittiläisen triphop-legendan Portisheadin Roseland NYC Live -dvd:tä (1998) silmät kosteina kyttäillen. Kitsaasti väritetty kuva tupakkaa tauotta käryttävästä Beth Gibbonsista mikrofoniinsa takertuneena on tallentunut muistipankkiini ikuisiksi ajoiksi, ja niin on myös hänen äärimmäistä herkkyyttä välittävä äänensä.
Kun sama hahmo astelee Flow’n lauantaissa Silver Arenan lavalle, ikään kuin imeydyn mainitun dvd:n sisuksiin. Siinä hän on, vain joidenkin metrien päässä, vanhempana mutta muuten aivan saman oloisena. Vain rööki puuttuu. Ja maailma on värikkäämpi.
Musiikissakin on enemmän värejä. Gibbonsin soolomateriaali perustuu pitkälti folkiin, mikä näkyy myös hänen bändinsä soitinvalikoimassa. On jousia, puhaltimia ja jos jonkinmoista perkussio-osastoa.
Itse yhtye operoi kerrassaan upeasti ja osaa tukea lavan tähteä vaivatta ja saumoitta. Dynamiikka yltää hienoviritteisestä fiilistelystä aikamoiseen pauhuun, ja kokonaisvaikutelma on niin ylimaallinen, että meinaan ratketa tämän tästä kyyneliin. Enkä ole ainoa – nessupaketteja availlaan joka ilmansuunnassa.
Gibbonsin lavaolemus on perin kiinnostava: yhtäältä hän vaikuttaa etäiseltä, välistä vaivautuneeltakin, toisaalta hän on niin läsnä kuin olla ja saattaa. Mysteeri pukee häntä. Niin tai näin, Gibbons vaikuttaa aidosti liikuttuneelta saamastaan vastaanotosta. Hänkin saa osansa.
Suosionosoitukset ovat huipussaan setin ainoan Portishead-lainan (tietysti Glorybox) aikana, mutta yleisö on selvästi kuunnellut myös Gibbonsin viimevuotista Lives Outgrown -albumia, hänen ensimmäistä varsinaista soololevyään.
Tilanne on kuitenkin sitä sorttia, että Gibbons voisi laulaa vaikka sitä kuuluisaa puhelinluetteloa, ja hänen kädestään syötäisiin. Konsertin loputtua suustani ei pääse kuin kaksi äänettä: huh ja huh.
Näin mykistävälle esityksellä on paha alkaa sommitella jatkoa, mutta kun suuntaan hetken puhalleltuani päälavan vaikutusalueelle, Gibbonsin maansisko Little Simz osoittautuu juuri oikeaksi lääkkeeksi haikeuteen.
Ainesosat ovat aivan toisenlaiset. Simz vetoaa yleisöönsä reippaalla hiphop-, soul- ja funkmusalla, ja siinä missä Gibbons tykkää verhoutua varjoihin, Simz on kirkkaassa valokeilassa – tai päivänpaisteessa – kuin kotonaan. Ja karismaa piisaa.
Vaikka Simz esiintyy pääosan keikasta reteästi groovaavan bändin tukemana, settiin lukeutuu osio, jossa estradilla on vain hän ja mikki. Ja silti Flow’n puitteet täyttyvät helposti. Miten vaivatonta, suorastaan yliluonnollisen luonnollista voikaan esiintyminen joillekin olla! Erittäin hyvä meininki ja oikea täsmäartisti saattamaan Gibbonsin lumoihin juuttunut kuulija takaisin reaalimaailmaan. Siellä on näemmä aivan hauskaa.
Oli perjantainakin. Silloin tähtäimessäni oli lähinnä kaksi artistia, ranskalainen elektronisen musiikin klassikko Air ja niin ikään pitkälti koneiden voimalla pelaava brittiartisti FKA Twigs.
Viimeksi Suomessa vuoden 2016 Ruisrockissa esiintyneen Airin näennäisenä agendana oli soittaa debyyttialbuminsa Moon Safarin (1998) kappaleita. Lopulta niitä kuultiin kuitenkin vain puolet setistä, ja hyvä niin – keikan alkupuolisko oli nimittäin hämmentävän tylsä ja vieläpä teknisten ongelmien sävyttämä. Alkoi tehdä mieli ranskalaisia savukkeita.
Moon Safari ei ole yleensäkään mikään Air-mielikkini, ja kun Nicolas Godin ja Jean-Benoît Dunckel (ynnä rumpali) avasivat pelin uudestaan Talkie Walkie -albumin (2004) Venusilla ja matka jatkui Cherry Blossom Girliin ja Runiin, touhun nimi oli aivan toinen. Väliin parit Virgin Suicides -sountrackin (2000) palat ja sitten 10 000 Hz Legend -levyn (2001) mahtava Don’t Be Light tiskiin. Oltiin jo hurmoksen partaalla.
Harvinaisen ristiriitainen kokemus, joka toisaalta esitteli mainiosti Airin eri puolet – eritoten sen, miten syvälle psykedeliaan, krautrockiin ja vanhaan progeen bändin juuret ulottuvat. Esityksen lopussa oltiin todellakin progressiivisen jyystön ytimessä. Ei paljon pimputeltu.
Päivän viimeisen päälavaesiintyjän FKA Twigsin kyydissä päästiin puolestaan kunnon sirkustelun makuun. Ja ristiriitainen vaikutelma jäi siitäkin.
Olen kuunnellut lähinnä Twigsin tuoreinta Eusexua-albumia, ja sehän on oikein hyvä. On kuitenkin niin, että albumin materiaali on parhaimmillaan intiimissä kuuntelussa vaikutteita ja tuotannollisia nyansseja muina möhiksinä bongaillen. No johan on Madonnaa, Kate Bushia tai Björkiä, sitä rataa. Kun sama kappalemateriaali sijoitetaan valtavalle lavalle ja pystytetään oheen varsinainen karnevaali runsaine tanssija-armeijoineen ja rekvisiittoineen, kappaleet eivät enää oikein kanna.
Kaikesta runsaudesta huolimatta – tai juuri sen vuoksi – keikasta ei jäänyt käteen paljoakaan. Pettymys on liian vahva sana, mutta olo oli kuin olisi käynyt katsomassa ihan ok -tason tehoste-elokuvan. Kyllähän tuota tiiraili, mutta enemmänkin olisi voinut innostaa. Nautin Twigsini jatkossakin mieluiten kuulokkeilla.
Summattuna pari päivää Flow’ta oli osaltani oikein mieluisa kokemus. Kaikki toimi kuten piti. Päälavan massiiviset näytöt ovat nykyisin niin loistavat, että keikkoja katselee mielellään kauempaakin, ja alueen pohjapiirros sellainen, ettei väkijoukkoihin tukehdu – ellei välttämättä halua. Pankkikortin hukkumista sekään ei silti estänyt. Pankaas meilaten, jos käveli vastaan.
(Huom! Kuvamateriaalia tulossa.)