Kyse oli levynjulkistuskinkereistä. Vaikka laulaja Emma Salokoski ja kitaristi Jarmo Saari ovat tehneet yhdessä keikkoja kuulemma jo 15 vuoden ajan, parivaljakon albumidebyytti Viileässä virrassa ilmestyy vasta nyt.
Päätin tsekata homman osittain omaa tajuntaani avartaakseni. Pakko nimittäin myöntää, että tällainen ”taiteellinen laulelma” on aina ollut itselleni vähän vaikea pala. Useimmiten, kun olen sellaista kuullut, musiikki on tuntunut vähän liiankin ”hienolta” ja ”vakavalta”, jotenkin muodolliselta eikä varsinkaan rennolta.
Mutta tämän tandemin taidot tuntien, lopputulos saattaisi yllättää. No, yllättikö? Kyllä ja ei.
Parhaimmillaan — siis minun mielestäni parhaimmillaan — meno oli mahtavan luovaa ja upeasti svengaavaa, kuten Pekka Strengin Annabellassa ja lopuksi kuullussa Joni Mitchellin Black Crow’ssa. Kumpikaan biisi, varsinkaan jälkimmäinen, ei edusta tyypillistä laulelmaa. Hassu sattuma?
Valtaosa materiaalista oli tekijöiden itse säveltämää eri runoilijoiden teksteihin, ja silloin jälkikin osui tarkemmin laulelmalaariin. Oli siellä joku mukavasti äkkiväärä tangokin, joka voitti minut helposti puolelleen. Ja encoressa kuultu Emman vanhempi hitti, Veden alla. Se on tunteikkuudessaan ja kauneudessaan yksinkertaisesti hiljentävä kappale millä mittareilla hyvänsä.
Saari pelasi todella hienosti luuppien ja kaikenlaisten efektien kanssa, joiden päälle hän usein soitti ja sooloilikin, toisinaan ankaran (oman) scat-laulun tuella. Jarmolla on silmää tärkeille yksityiskohdille, niin kuin ykkössetin päättäneessä Valo haudassa -kappaleessa, jonka loppuun hän aivan maagisesti loihti kitaralla kirkonkellot. Kuin olisi hautuumaalla seissyt.
Salokoski taas on loistava laulaja, mutta… Miten tämän nyt sanoisi… Hetkittäin tuntui, että vähän liiankin hyvä. Jälki oli niin täydellisen virheetöntä, että koulutuksen selvästi kuuli, vaikka ääni soljuikin vaivattomasti. En osaa tätä paremmin selittää kuin että minusta koulutus ei saisi koskaan kuulua. Laulaa saa vaikka kuinka taidokkaasti, mutta tunnepuolella koen aina jonkinlaisen pikku lässähdyksen, jos kuulen laulutunnit laulajan äänessä ja fraseerauksessa.
Tässä ollaan varmaan saman asian äärellä, mistä brittifolkin kuningatar Shirley Collins äskettäin haastattelussa minulle mainitsi, kun hän selitti, miten hänen mielestään päästään loppujen lopuksi syvemmälle, kun biisi ”vain lauletaan täydestä sydämestä sen sijaan, että se esitetään”.
Enkä nyt yhtään tarkoita, että Emman laulu olisi ollut mitenkään kylmää. En todellakaan.
Se myös, ja varmasti Jarmonkin erittäin merkittävä panos, ilmiselvästi puhutteli täyttä salia voimallisesti. Aplodit eivät jättäneet asiaa epäselväksi. Sitä paitsi, kyllä tämä parivaljakko ilman muuta pyrki avartamaan laulelman käsitettä ja paljolti onnistuikin siinä.
Teksti: Jussi Niemi